My feet hurt from kicking so much ass!

Kuva

Epäilin toissapäivänä, että jaksaisin ehkä juosta kovempaakin. Jaksoin. Tein (joskin lyhyen) biisilistan 140-145bpm biiseistä, jolloin vauhti on 6min/km eli siis tasan 10km/h. Juoksin ohjelman tämän päivän 25min tuolla tahdilla, eli 4 kilometriä! Eli saman matkan kuin maanantaina, mutta 10 minuuttia kovempaa! Kyllä mä oon kone!

Kieltämättä jo puolimatkassa tuntui, ettei jaksa enää ja viimeinen puoli kilometriä oli aivan järkyttävää tuskaa. Vauhti oli siis lopultakin liian kova. Välillä pitää kuitenkin vähän koetella rajojaan, ei sitä muuten koskaan kehity! Peruslenkkivauhtia tuosta ei siis (vielä) tule, mutta jos kerran viikkoon vaikka noita lyhyempiä lenkkejä painaisi tuota tahtia.


Itsensä ylittäminen on vain niin siistiä! On ihan käsittämätöntä, mihin kroppa pystyy jos pää vain haluaa. Kun tuntuu että jalka ei enää nouse kertaakaan, niin jostain vain kaivaa sen voiman. Päättää, että nouseehan se prkl jos minä niin haluan. Olen edelleen ihan ihmeissäni, miten paljon jaksan kun vain haluan. En olisi ikinä vielä talvella uskonut juoksevani neljää kilometriä, saati sitten tuota vauhtia. Halusin kyllä juosta, mutten uskonut että minusta olisi siihen, nousemaan sohvalta monta kertaa viikossa vain lähteäkseni juoksemaan. Halusin olla sellainen, mutta luulin etten pysty.

Nyt vähän hymyilyttää. Mikä minua muka olisi estänyt? Jos minä haluan olla urheilullinen, pirteä ja ihana, niin sitten minä olen. Ei se ole sen kummempaa, nyt minä sen ymmärrän. Ei se vaadi kuin sen, että käyttäytyy niinkuin olisi aktiivinenkin urheilija sohvaperunan sijaan, sitkeästi viikosta toiseen. Jossain vaiheessa siitä vain tulee elämäntapa, ja minusta tuntuu että olen aika lähellä sitä hetkeä. On tämä sen verran mahtavaa.