Mariann kirjoitti tänään hyvän postauksen laihduttamisesta ja rentoilusta. Aloin kirjoittamaan tuohon postaukseen ihan mielettömän pitkää ja syvällistä kommenttia, mutta päätinkin avautua tänne ettei tuo kommenttiboksiriepu ihan räjähdä. :D
Minähän aloitin tämän homman miltei kaksi vuotta sitten, kesäkuussa 2012. Silloin painoin miltei sata kiloa, liikuin epäsäännöllisesti, söin vielä epäsäännöllisemmin, olin suoraansanottuna rapakunnossa (viiden minuutin juoksupätkä tuntui maratonin tasoiselta suoritukselta), vihasin itseäni ja halusin ihan hirvittävän paljon laihtua. Aloitin innolla, suunnittelin palkintolistoja, kieltäydyin kaikesta hyvästä, punnitsin itseäni miltei päivittäin ja stressasin kun paino ei pudonnutkaan. Eikä se pudonnutkaan, ei ensimmäiseen puoleen vuoteen. Jos putosi, niin nousi seuraavan "repsahduksen" jälkeen takaisin. Kroppa ei toiminut kunnolla - liikuin paljon, söin ihan fiksusti, join vettä, tein kaikki temput ja paino se vaan jumitti. Yksi suklaapatukka viikossa sai aikaan nolla- tai jopa plussatuloksen, vaikkei sellaisten oikeasti pitäisi vaikuttaa millään tavalla painonpudotukseen kun muu paketti on kunnossa. Tuo aika oli äärettömän turhauttavaa ja sai lopulta jättämään koko homman sekä blogin tauolle.
No, tuli lokakuu, tuli kaverin kanssa lyöty veto. Reilun kahden kuukauden sokerilakko sai viimein aineenvaihdunnan kuntoon ja paino putosi ensimmäiset viisi kiloa. Silloin tajusin, että nyt nämä kilot lähtevät. Niin ne on lähteneet, melkoisissa aalloissa kylläkin. Kuukauden aikana on saattanut pudota neljä kiloa, seuraavassa kuussa ei ollenkaan. Mutta paino ei ole myöskään enää noussut ja kuntoni nousee tasaisen varmasti ylöspäin.
Ennen Superdieettiä painoni on pudonnut viimeksi lokakuussa. Sen jälkeen olen oikeastaan vain hengaillut. Treenannut kyllä, syönyt hyvin, mutta herkutellutkin olen ja voi jestas sentään miten paljon olenkin. Homma toimii kuitenkin jo siihen malliin, ettei paino noussut tuona aikana käytännössä grammaakaan muutamia yksittäisiä heilahteluja lukuunottamatta. Kävin kyllä vaa'alla, aluksi ahdistukseen saakka. Sitten kävin noin kerran viikossa, koska en uskaltanut jättää käymättäkään. Pelkäsin liikaa, että huomaamattani lihoisin ja sitä en halunnut. Kokonaisuutena olen kuitenkin nauttinut olostani suunnattomasti - olen urheillut ja syönyt, tehnyt juuri niitä kahta asiaa mistä nautin.
Rennosti ottaminen on ollut tietoinen päätös. Vaikka olisinkin luultavasti ollut tavoitepainossani jo ainakin puolisen vuotta, jos olisin sokerilakon päättymisen jälkeen ottanut tämän homman oikeasti tosissani, niin olen erittäin tyytyväinen siihen ettei näin ole. Elämääni on mahtunut niin paljon muutakin kuin pelkkää laihduttamista! On ollut koulun keskeyttämistä, toiseen sisäänpääsyä, töitä, lentopalloa, perhettä, ihania hetkiä ystävien ja perheen kanssa, punttisalia, juoksua, liikuntataukoja, sohvannurkassa neulomista silloin kun teoriassa olisi pitänyt olla hikoilemassa ja paljon hyvää ruokaa. Olen oppinut laittamaan paitsi terveellistä, myös ihan aidosti todella hyvää ruokaa. Jos olisin ollut näin rajoittavalla dieetillä kuin nyt olen, niin en olisi ikinä edes kokeillut täyttää lihamureketta kasviksilla ja juustoraasteella.
Myös pääkopan kannalta hidas pudotus on ollut enemmän kuin hyvä. Näen muutoksen peilissä nyt, vaikken nähnyt sitä vielä lokakuussa. Pää on hiljalleen tottunut siihen, että saan kutsua itseäni urheilijaksi. Olen oppinut matkan varrella niin älyttömän paljon itsestäni - tiedän esimerkiksi, että olen aika tosi paljon kärsivällisempi kuin ikinä kuvittelin olevani. Tiedän myös pystyväni asioihin ja treeneihin, joihin en olisi ikinä uskonut pystyväni. Olen itsevarmempi ja katson peiliin ensimmäistä kertaa koskaan ilman, että mieli tekisi vain itkeä. Olen sanonut miehelle sen tutun "hyi hitto kun mä näytän läskiltä"- toteamuksen sijaan että "eikö ookkin mulla aika hyvä pylly" (oli kuulemma).
Kun päätin lokakuussa höllätä vaihteeksi pipoa, tiesin samalla koko ajan, että vielä tulee se päivä kun tosissani alan taas dieetille ja laitan isomman vaihteen silmään. Ei se, että ottaa rennosti, tarkoita sitä ettei haluaisi enää pudottaa painoa. Se vain tarkoittaa sitä, että haluaa syödä juuri silloin vähän enemmän suklaata ja stressata painonpudotuksesta vähemmän. Niin se päivä sitten tuli tuossa muutama viikko takaperin. Päätin, että nyt on oikeasti aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä tämä juttu loppuun. Ilmoittauduin Superdieetille, söin viimeiset sipsini. Mulla oli taas se sama varma olo kuin silloin, kun lyötiin kaverin kanssa kättä päälle sokerilakosta - yksinkertaisesti tiesin, että tämä homma menee nappiin ja minä pystyn tähän.
Vaikka SD on tiukka, en koe silti luopuvani mistään. En tee tätä siksi että on pakko, vaan koska haluan. Haluan kokeilla rajojani ja kyllä, haluan ne viimeiset kymmenen kiloa nyt pois. Jos viiden kilon kohdalla tulee taas stoppi, niin sitten niin. Sitten pidetään taas taukoa ja katsellaan sopivampi hetki pudottaa ne loputkin pois. Tai jopa jäädään siihen painoon, jos sellainen olo on. Nyt olen koko ajan ajatellut, että vaikka peilikuva näyttää koko ajan paremmalta, se ei silti ole vielä hyvä. Jos se viiden kilon päästä on sitä, niin hyvä sitten. Jos ei, niin sitten jatketaan.
Olen oppinut painonpudotuksesta myös yhden supertärkeän jutun; liikaa ei kannata suunnitella. Koskaan ei tiedä, miten kroppa tai pää reagoi muutokseen. Tavoitteita saa ja kannattaakin olla, mutta niiden tavoittelu ei saa olla se pääasia. Paljon tärkeämpää on se kaikki, mitä tapahtuu lähtöpisteen ja tavoitteen saavuttamisen välillä. Vaikka kyllä, maistuu hyvältä juosta kymmenen kilometriä tai painaa alle 85 kiloa! En minä sitä sano. Mutta vielä parempaa on herätä aamulla ja pukeutua peilin edessä ilman että sitä asiaa tulee edes ajatelleeksi sen kummemmin. Tai olla pukuhuoneessa ja riisuutua ja tajuta vasta suihkussa, että olen oikeastaan alasti. Eikä kellään kiinnosta. Eikä tarvitse hävetä.
Huh, tulipahan romaani. Nyt loppukahvi naamaan ja pitkälle kävelylenkille koiran kanssa. Ehkä vähän hölkkäilläänkin, jos sellainen olo sattuu tulemaan.