Sivut

maanantai 28. lokakuuta 2013

Mitä mun pitäis laittaa päälle?

Treenimotivaation aallonpohja lienee saavutettu ja nyt tullaan pikkuhiljaa ylöspäin. Viime viikolle kirjasin viisi treeniä - kaksi siis lajitreenien päälle. Toinen oli puolen tunnin juoksu, toinen reilun parin tunnin mettäkävely 10kg taapero selässä. Tälle viikolle tavoitteena saada ainakin yksi juoksu ja pari lihaskuntoa - jospa siis tekisin paluun salille ihan liian pitkän tauon jälkeen. Haastetta hommaan tuovat tiistain partiokokous, keskiviikon kyläyhdistyshommat, torstain partiomessu, perjantain työilta ja iikiikiik: sunnuntain peli! Siis sarja-avaus! Tarkoittaa siis sitä, että lauantaina ei ole punttipäivää, koska en ota sitä riskiä, että lihakset on ihan tukossa ja jumissa sunnuntaina näin pitkän tauon jälkeen. Perjantaille tulee pakostikin vapaapäivä tuon työillan vuoksi, ei mitään saumaa että jaksaisin enää puoli kymmenen jälkeen illalla tehdä yhtään mitään. Niin että sali kutsuu keskiviikkona ja ehkäpä silloin sunnuntaina pelin jälkeen.

Minun pitäisi hommata talvijuoksukamppeita. Päätin nimittäin juosta läpi talven, pakkasrajana ajattelin pitää suunnilleen viittätoista astetta. Minunhan oli tarkoitus ostaa suksipaketti, mutta tulin siihen tulokseen, että talveen sopivat juoksuvaatteet tulevat halvemmaksi kuin sukset, monot ja hiihtovaatteet. Tai no, en minä sitä suksien hankintaakaan ihan kokonaan poissulje, mutta ainakaan uutena en voi/halua niitä ostaa. Ja siis nyt sitten tässä mietin, että mitähän sitä. Toiset kehuu toista ja toiset toista, tietenkin. Kenkien luulisi olevan vielä helpohko ostos, sen kun vaan kävelee urheiluliikkeeseen ja sovittelee budjettiin mahtuvat vaihtoehdot läpi, mutta miten se kaikki muu vaatetus? Mikä kaikki on tarpeellista? Onko hyvä kerrasto tärkeämpi kuin hyvä päällykerros? Riittääkö ulkohousujen alle pelkät talvitrikoot? Minkälaisesta langasta kannattaa neuloa säärystimet? Onko pipo välttämätön vai riittääkö esim. fleecevuoritettu hiuspanta edes johonkin asti? Pitääkö lähtiessä hieman palella? Onko näissä hommissa joku ehdoton The Merkki vai riippuuko kaikki mallista, koosta, materiaalista, heijastimien määrästä ja planeettojen asennoista? Apua?

Siis kyllähän minä ulkoillut olen, jos kuulostan nyt aivan urpolta, mutta tuo talviurheilu on syystä tai toisesta jäänyt tosi vähälle (syytän koululiikuntaa hiihtokammosta). Ne kävelylenkit sun muut ei-niin-hikiset urheilut kyllä pärjää vähän millä sattuu vaatetuksella, mutta juoksu on kuitenkin vähän eri asia.

Hmm, ei kai muuta. Tulin juuri treeneistä, meni aika kivasti. Oikea käsi vaan on puoleksi musta, nimetön on turvonnut, polvisuojan yläpuolella on palovamma ja pari mustelmaakin taisi tulla, mutta mitäpä me pienistä. Jännittää kyllä jo tuo sunnuntain peli, vastus on heti alkuun sitä luokkaa että onnellisia ollaan jos saadaan pelattua hyvä peli ja vähän edes vaikeutettua sitä niiden voittoa.

Nyt suihkun kautta iltapalalle ja sänkyyn.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Keskiviikkoinen ajatusvirta

Tänään ajattelin kirjoittaa itsetunnosta. Tarkalleen ottaen siitä, kun se on aivan tuhannen palasina ja oikeampi käsite on oikeastaan itseinho.

Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta. Ollakseni rehellinen, tuosta tammikuisesta aamusta ei ole juurikaan tultu eteenpäin. Eilen tulin itkien treeneistä kotiin, koska olin niin pohjattoman surkea. Tai sellainen tunne minulla oli. Kaikki muut puolustivat aktiivisemmin, löivät kovempaa, syöttivät paremmin, torjuivat useammin. Minä tunsin olevani vain tiellä. Ajattelin, että jos joukkueessa olisi suunnilleen kuka tahansa muu, niin minä en kuuluisi aloituskuusikkoon. Minua roikotetaan siinä mukana vain, koska olen ainoa vaihtoehto ja satun olemaan 20cm pidempi kuin kakkoslibero. Junnujen vanhemmat ja poikaystävät miettivät, että mitä ihmettä toi yksi läski tuolla kentällä tekee, kun ei se mitään osaa.

Sama tunne on vaivannut minua muutenkin viime päivinä. Sain loistavan työpaikan, mutta sain sen vain, koska olin ainoa hakija. Jos sitä olisi hakenut kuka tahansa muu, niin hänet olisi valittu. Ei minua siihen haluta, mutta pienellä paikkakunnalla ei ole vaihtoehtoja. Mies on tuossa vain, koska satuimme törmäämään lukiossa. Hän lähtee heti, kun löytää jonkun paremman. Ei hän oikeasti halua olla minun kanssani, mutta onpa nyt vaan kun ei ole ketään muutakaan näköpiirissä. En soita ystävälle kertoakseni, että sain sukan valmiiksi - en halua vaivata, olla haitaksi, pilata toisen iltaa omilla turhanpäiväisillä jutuillani. Eikä se sukkakaan sitäpaitsi niin hieno ole, ystävä tekisi kolmessa tunnissa paljon nätimmän. Ja niin, tietysti olen aivan tolkuttoman surkea äiti. Tyttöriepu ei vain tiedä paremmasta.

Tiedän, että kuulostan harvinaisen epävarmalta teiniltä. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. Ja niin kauan kuin muistan, olen ajatellut, että laihana kaikki olisi paremmin. Jos olisin laiha, osaisin pelata paremmin; hyppäisin korkeammalle, puolustaisin ketterämmin. Jos olisin laiha, mies suorastaan jumaloisi minua eikä päästäisi minua hyppysistään ikinä. Jos olisin laiha, saattaisin jopa nauttia ystävien kanssa saunassa käymisestä tai shoppailusta tai syömisestä sen sijaan, että tahtoisin vain valua viemäriin. Ai minullako taipumusta syömishäiriöön? Kuulostanko siltä?

Minä en todella tiedä miksi olen tällainen. Tai hyvä on, kyllä minä tiedän.

Äitini oli kestolaihdutuskuurilla aina. Minä olin liian lihava, aina. Olin ensimmäisellä laihdutuskuurillani ehkä toisella tai kolmannella luokalla. Sen lisäksi että olin liian lihava, en osannut oikein mitään muutakaan. Millään minun tekemälläni ei ollut arvoa. Piirustukset ja askartelut lensivät roskiin, kun ei niitä kannattanut säästää. Käsitöilleni naurettiin ja sanottiin, että no olet kyllä äitisi geenit perinyt kun ei tuosta mitään tule. Kymppi miinuksesta irtosi kommentti "mikä tuo miinus oikein on". Kotitöistä sai harvoin - jos koskaan - kiitosta, lisävaatimuksia tipahteli päivittäin. Olin liian perinteinen, liian harmaa, liian tylsä, tyhmäkin.

Koulussa minua kiusattiin ihan koko peruskoulun ajan. Minut jätettiin ulkopuolelle, ei kutsuttu synttärijuhliin, hiljennyttiin samantien jos tulin paikalle. Yhden tapauksen muistan erityisen hyvin - yksi tyttö toi minulle pilalle menneen kutsun ystäväjuhliin ja kertoi, ettei olisi halunnut kutsua minua, mutta äiti pakotti. Sanoi, että tässä on nyt tämä, mutta älä tule, kun ei me sinua sinne haluta. Minulle vittuiltiin, minulle naurettiin. Minä haisin, minä olin ruma, minä olin lihava, minä luulin olevani joku vaikka todellisuudessa en ollut yhtään mitään. Musiikki-illassa lauloin liian kovaa ja nolasin koko porukan. Yläasteella lentopallotreeneissä kentän laidalle kokoontui poikia naureskelemaan ja seuraavana päivänä koulussa kysyttiin, että miksi roikun mukana vaikka minulla on surkea kunto ja olen joukkueen huonoin pelaaja. Vielä lukiossa bändin esityksen jälkeen minulle tultiin kertomaan ystävällisesti päin naamaa, että olen paska laulaja.

Oli minulla ystäviäkin, hyviäkin. Minulla oli lentopallo, partio, paljon hyviä hetkiä. Iskä. No, ei kai tuollaista jatkuvaa paskaa olisi jaksanutkaan. Täytyy sanoa, että erityisesti kaksi tyttöä pelastivat elämäni. Minulla oli koko ajan joku, jolle puhua, jonka kanssa nauraa, itkeä, riehua festareilla, olla ensimmäistä kertaa kännissä, valvoa läpi yön, pelata Aliasta, juoda kaakaota villasukat jalassa. Tehdä sitä, mitä kaikki muutkin nuoret tekivät. Sittemmin tiemme ovat eronneet, mutta ihan hiljattain olemme toisen kanssa jutelleet jo. Pyytäneet anteeksi. Tutustuneet vähän uudelleen.

Minulla meni aivan järjettömän kauan tajuta, ettei tuollainen kotikasvatus tai kouluympäristö ole normaalia. Että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka ihan todella arvostavat sitä, mitä sanon tai teen. Että kaikki eivät vihaa itseään eikä minunkaan oikeastaan pitäisi. Siihen vaadittiin yksi kappale miehiä ja yksi kappale anoppeja. Muistan ikuisesti sen uskomattoman hämmennyksen, kun anoppi tuli kotiin ja sanoi: "Oi, olet tyhjentänytkin jo tiskikoneen. Kiitos, olipa kivasti tehty. Miten sinun päiväsi meni?". Joku kiitti minua, ihan arkisesta asiasta, ja kysyi vielä kuulumisia päälle. Ja mikä kummallisinta, oikeasti kuunteli, mitä vastasin. Oli aidosti kiinnostunut siitä, mitä sanoin. Huolehti, että minulla oli pipo päässä ja parilliset lapaset. Teki iltapalaa riideltyäni äidin kanssa ja itkettyäni koko illan, otti minut luokseen asumaan, soitteli kun muutettiin kauas kotoa. Ei varmaan tarvitse kertoa, että anopin vaikea sairaus ja sittemmin kuolema tuntui ja tuntuu edelleen kolmen vuoden jälkeen täysin kohtuuttomalta.

Ja mies, voi mies. Kiitän Luojaa siitä, että kohdalleni on sattunut mies, joka ei käytä kynnysmattoluonnettani hyväkseen - olisin ollut ihanteellinen uhri jollekin narsistipersoonalle. Minulla on mies, joka jaksaa ottaa syliin ja sanoa kerran toisensa jälkeen, että olet paras. Mies, joka on tehnyt ihan järjettömän työn saadakseen minut edes jotenkuten teipattua kasaan, saanut minut hymyilemään, saanut minut uskomaan että kelpaan. Että olen hyvä. Että joku rakastaa minua juuri tällaisena, kaikkine oikkuineni. Ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin olen.

Luulisi, että kaikki on jo edes vähän paremmin. No, ehkä onkin, mutta oikeasti aika vähän. Vihaan edelleen peilikuvaani viitenä päivänä seitsemästä. En pidä itseäni tai tekemisiäni yhtään minään. En ole mielestäni hyvä missään. En osaa pelata, neuloa, laulaa, tehdä töitäni, hoitaa kotia tai kasvattaa lasta. Kaikki muut ovat minua parempia ja ihmiset sietävät minua vain, koska on pakko.

Kyllä minä oikeasti yritän. Yritän sanoa, että katso kuinka hienon sukan neuloin. Pakotan itseni olemaan hiljaa, vaikka tekisi mieli itkeä miehelle että sä pettäisit mua heti kun vaan löytäisit jonkun jonka kanssa hypätä sänkyyn. Hakeudun tilanteisiin, joissa minun pitää olla esillä, laulaa, perustella mielipiteeni ja uskoa itseeni ja kykyihini. Soitan sille ystävälle, vaikka ensimmäisenä tekee mieli sanoa "anteeksi että vaivaan taas, sulla on varmasti parempaakin tekemistä".

Enkä minä aina onnistu. En lähellekään. Viimeiset kaksi päivää olen rypenyt taas niin pohjamudissa kuin vain voi. Miltei purskahtanut itkuun treeneissä ja eteisessä romahtanut ihan kokonaan. Heittänyt sukkapuikot seinään ohjeen virheen takia, ollen varma että vika on vain ja ainoastaan minussa, vetänyt valmiin sukan jalkaan ja miettinyt, että ei tämä ole yhtään niin hieno kuin pitäisi olla. Aloittanut aamuni itkulla, kun paino ei ollut pudonnut. Lopettanut laulamisen kesken biisin, kun kuulostin niin hirveältä. Painanut punaista luuria ennenkuin puhelin on alkanut hälyttämään. Ennen tämän tekstin kirjoittamista itkin, koska en vain jaksa lähteä puntille kahden uuvuttavan työpäivän jälkeen, ja olen varma että minut potkitaan kohta joukkueesta ulos kun en tee kuntoni eteen mitään.

Todellisuus on minulle venyvä käsite. Tiedän, että minulla oli maanantaina vain huono päivä. Tsemppasin kesken treenien, torjuin vaikean lyönnin, puolustin oikeastaan ihan hyvinkin. Sukat ovat oikeasti ihan mieletön saavutus - olen tehnyt palmikoita kerran aiemmin ja nyt tein koko sukan mittaisen ja -levyisen, siistin, tasaisen, virheettömän ristipalmikon. Paino ei ole pudonnut, koska viikon totaalisen treenitauon jälkeiset treenit ja juoksulenkki painavat lihaksia. Äänialani on laaja ja olen kehittynyt äänenkäytössä valtavasti ihan puolen vuoden sisällä. Ystävä ei todellakaan olisi pahastunut soitostani. Minua ei potkita joukkueesta mihinkään ja ylihuomenna on lähtö turnaukseen, joten viikolle ei tulisi tämän päivän puntin jälkeen ainoatakaan vapaapäivää.

Mutta silti epätoivon iskiessä ne tunteet ovat minulle totisinta totta. Minä ihan oikeasti olen mielestäni ruma, lihava, oksettava, huono. Se on minulle sillä hetkellä totta eikä minulle auta puhua järkeä. Ja juuri nyt, kun huonompi hetki on tässä - luin kirjoittamaani ja ajattelin suunnilleen näin: "Pitäisikö pyyhkiä tuo viimeinen lause pois. Minut voidaan potkia siitä joukkueesta. En saa luulla itsestäni liikoja, minut pudotetaan kohta maanpinnalle. Ja se sukka... ei se nyt niin hieno ole. Äänialakaan ei nyt niin laaja ole, äh, pitäiskö tuo koko kappale pyyhkiä pois. Maanantainakaan en kyllä oikeasti puolustanut hyvin.".

Tajuatteko? Minä en ole mielestäni mitään. En kukaan. En minkäänarvoinen. Jos joskus erehdyn kuvittelemaankaan mitään itsestäni, tulen nopeasti toisiin ajatuksiin.

Niin ja se lapsuus ja nuoruus... niin. Löydän itseni usein vähättelemästä kokemuksiani. Meillä on kotona kyllä juotu, mutta ei joka päivä. Minua ei ole koskaan lyöty. Minulla on aina ollut ruokaa, puhtaat vaatteet, lämmin koti, ja kyllä se äitikin minua varmaan rakastaa kaikesta huolimatta. Minulla oli niitä kavereita, harrastuksia, ihan kivaa elämää. Minulle ei ole tapahtunut mitään oikeasti vakavaa - minua ei ole hakattu, minua ei ole raiskattu, minua ei ole kiusattu fyysisesti koskaan, en riutunut luuviuluksi syömishäiriön johdosta - joten en oikeastaan saisi valittaa. Tulen ihan tavallisesta perheestä, teen ihan tavallista työtä, asun ihan tavallisessa talossa. Minulla on perhe, ystäviä, harrastuksia. Elämäni on kaikinpuolin normaalia, ilman mitään ihmeellisiä poikkeamia. Ajattelen kaikesta tästä ihan samalla tavalla kuin kaikesta muustakin: ei tämä nyt mitään, ei tässä ole mitään kummallista, tyhmää kirjoittaa kokonainen blogipostaus tällaisesta.

Että sellaista.

Miten tällainen postaus lopetetaan?

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Gah

Jee 83,2 jee 15kg rikki jee.

Jee en oo liikkunut yhtään tarpeeksi jee olen huono ihminen jee.

Että silleen.

Minun liikuntamotivaationi on kadonnut. Siis kertakaikkiaan totaalisen kadonnut. Juokseminen ei huvita, punttisali ei huvita, kuntopiiri ei huvita, lajitreeni nyt vielä jotenkuten muttei niin paljon sekään kuin normaalisti. Ja niinpä sitten olen istunut kotona. Syönyt karkkiakin, en kyllä mitenkään järjettömiä määriä (painokin laskenut), mutta syönyt kuitenkin. Olen minä liikkunut, juuri nippanappa 4 kertaa viikossa, ettei nyt ihan kaikki tehty työ valu hukkaan. Mutta ääh.

Mikä minua vaivaa?! Mikä lie kaamosmasennuksen esiaste, en tiedä, mutta ärsyttävää tämä on. En saa mitään aikaiseksi, en lähde lenkille, makaan sohvalla ja nukkuisin vaikka kellon ympäri joka yö. Ja kun en saa nukkua niin sitten olen väsynyt ja ärtyisä ja yleisesti ottaen todella miellyttävä ihminen.

Blaah.

Päätin, että nyt on aika pysäyttää tämä homma. Vaikka alkuun vääntäisinkin itkua lenkillä. Tänään minä lähden juoksemaan, huomenna puntille, perjantaina aamulenkille ennen reissuun lähtöä, lauantaina puntille reissusta palaamisen jälkeen ja sunnuntaina ehkä uimaan. Nyt riittää. Minä en halua olla tällainen. Minä en ole tällainen. Minä nautin liikkumisesta, kipeistä lihaksista, tuloksista, hyvästä olosta treenin jälkeen saunassa. Sarja-avaukseen on kaksi viikkoa ja minä olen tällaisessa jamassa, se ei vaan käy.

Porkkana? Ei ole. Kyllä minun nyt saakeli sentään pitää pystyä olemaan oma itseni, oma urheilusta nauttiva itseni, ilman mitään palkintojakin.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Läski lauantai-ILTANA

Ei mulla mitään motivaatiota vieläkään ole, mutta hoksasin, että vois ottaa kuvat kun ensimmäisistä on reilu 10kg aikaa. Vasemmalla siis 84,0kg ja oikealla 94,6kg. Sama toppi, yhtä likainen peili ja sotkuinen makkari. Ja edelleen ärsyttää, kun jalkojen kehitystä ei näe ollenkaan tuon pitkälle vedetyn topin takia.




 Onhan sitä hoikistuttu. Nuo käsivarret on edelleen oma inhokkini.

Ei irtoa enempää.