Motivaatio hukassa

Voi tuska. Nyt tökkii ja pahasti.

Eilen illalla en vain yksinkertaisesti halunnut lähteä lenkille. Keksin alle minuutissa kymmeniä ja taas kymmeniä syitä, miksen voi ja miksei tarvitse lähteä. Päädyin soittamaan lähes koko illan ja lopetettuani kello oli jo yksitoista, eikä tullut mieleenkään enää lähteä. Eikä ollut edes huono omatunto, päinvastoin itseasiassa, olin onnellinen kun lenkkiaika oli jo totaalisesti ohi ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ei kai siinä sitten. Edelleenkään ei kiinnosta, mutta tänään menen ihan varmasti. Miehen veli tulee tänne jo kolmen aikaan iltapäivällä, joten puen lenkkivaatteet valmiiksi päälle ja syöksyn ulos heti kun auto kaartaa pihaan. Illalla tulee nimittäin kaveri pitkästä aikaa, ja on suoraan sanottuna naurettavaa optimismia edes kuvitella, että pääsisin vierailun jälkeen yhtään minnekään.

Tätä minä vähän pelkäsinkin; että lenkeistä tulee pakko ja sitten ei huvita yhtään. Että kaikista hyvistä syistä huolimatta tämä tuntuu vain typerältä velvollisuudelta, enkä loppujen lopuksi kauheasti nauti koko hommasta ollenkaan. Esimerkiksi sunnuntaina tulimme kotiin vasta kymmeneltä, mutta pakotin itseni pyörälenkille, vaikka olin väsynyt huonosti nukutun juhannuksen jälkeen ja olin syönyt viimeksi monta tuntia sitten. En nauttinut lenkistä pätkääkään, poljin vain ja kirosin kun jalkoihin sattui niin.

En minä odottanutkaan, että joka kerta olisi yhtä juhlaa ja nauttisin jokaikisestä treenistä. En tietenkään. Mutta en minä ihan toivonut tätäkään, että lenkit tuntuvat pakkopullalta eikä yhtään kiinnostaisi jatkaa.

Ehkä tämä menee ohi. Siihen asti on vähän pakko pakottaa. Läskin on tehtävä mitä läskin on tehtävä. On opittava sietämään epämukavuutta ja epäonnistumisia, jos haluaa onnistua. Pelätä ei saa jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa, niin laulaa Juha Tapiokin.

Näihin tunnelmiin lopetan tähänastisen blogitaipaleen negatiivisimman postauksen. Palataan taas, toivottavasti paremmalla meiningillä.