Kiitos ja hei

Loppuviikko pumpin jälkeen meni päin persettä. Karkkia, keksiä ja muuta moskaa kului, liikuntaa harrastin soutamisen ja patikoinnin muodossa (joskaan ei todellakaan pidä väheksyä kumpaakaan!) ja painonpudotukselle uhratut ajatukset taisivat pysyä aika tasan nollassa. Siltä näytti vaa'ankin lukema aamulla; 99kg.

Tuo lukema ei edes kovin hirveästi ärsytä, koska tiesin odottaa sitä. Olen tottunut jo tähän, heti jos menee yksi viikko huonommin, niin paino pomppaa kilon-pari ylöspäin. En tiedä toimiiko normaalin ihmisen kroppa niin, mutta minun kroppani mitä ilmeisemmin toimii. Se, mikä minua ärsyttää - tai oikeastaan mietityttää - on se, mitä minä tältä projektilta vielä haluan.

Haluan pudottaa painoa, haluan nuo kaikki 30 ylimääräistä kiloa pois. Se on ihan selvä juttu. Mutta se, miten paljon olen valmis siihen päästäkseni tekemään, ei ole enää niin selvää. 

Olen tainnut mainita parikin kertaa, että opiskelen. No, kerrotaan nyt, että minun pitäisi jouluun mennessä suorittaa puolentoista vuoden - kyllä, luitte oikein - opinnot, mikäli tahdon valmistua keväällä. Se on ihan törkeän paljon ja vie aivan törkeästi aikaa. Suoritan esimerkiksi kolmea työharjoittelua päällekkäin ja siihen samaan syssyyn teen sekä opinnäytetyötä että projektiopintoja, tietenkään unohtamatta itsenäisiä kursseja ja verkkokursseja. En ole ihan varma vieläkään, pystynkö tähän, tosin tällä hetkellä näyttää ihan kohtuuhyvältä. Opintojen lisäksi aikaani syö partio, liikunta, kodinhoito ja ai, on mulla vissiin lapsikin, jonka kanssa olen tietysti päivät kahdestaan kotona. Parisuhde?! Ai joo, se on se tyyppi joka asuu täällä kans ja jolle neiti sanoo "ishiii" kun se tulee töistä. 

Tiivistetäänkö siis vaikka näin, että painonpudotus ei nyt varsinaisesti ole mun to do-listalla ihan kärkipäässä. Vaikka se kuinka tärkeä asia onkin ja haluaisin siihen pystyä, niin mikään supernainen minäkään en sentään ole. Sen ymmärtäminen ja ennenkaikkea hyväksyminen on aika kova paikka, sillä minä ihan tosissani haluaisin pystyä siihen. Haluaisin painaa valmistujaisjuhlissani kovin paljon vähemmän kuin nyt. Toukokuussa ajattelin, että kyllä minä nyt vuodessa pudotan nuo kilot, ja kyllä minä syksylläkin jaksan kun pääsen kesällä hyvään vauhtiin. No, viisi kuukautta tuosta vuodesta on mennyt ja painan kaksisataa grammaa enemmän kuin aloittaessani. En sanoisi tätä hyväksi vauhdiksi.

Kesän jaksoin vielä tsempata. Jaksoin ajatella, että kyllä nämä vielä tästä putoaa, kun vaan yritän, tää on alkukankeutta vielä. Jaksoin kieltäytyä herkuista, jaksoin lähteä lenkille vaikka kuinka olisi väsyttänyt. Nyt tuo tsemppi ja taistelutahto on kaukainen muisto vain. Mulla ei todellakaan ole energiaa sanoa, että en ota suklaata enkä todellakaan lähde lenkille, jos väsyttää niin paljon että ainoat ajatukset on lähinnä itkettäävituttaastressaalopetankokopaskakoulunaaarrggghhh ja väsyttää. 

Mulla on ihan uskomaton luuserifiilis. Siis tää on jotain ihan käsittämätöntä. En halua uskoa, että tämäKIN projekti uhkaa päättyä ennenkuin sain kiloakaan pois. En halua. Mutta pakko kai kohta on.

Minä en ole lihomiseni jälkeen kertaakaan ajatellut, että jäisin lihavaksi. Vaikka kuinka olen muka toitottanut, että näinkin on ihan hyvä, niin olen koko ajan tiennyt että ei kyllä ole. Ajattelin kolme talvea sitten ensimmäisen kerran, että ensi talvena minä mahdun näihin toppahousuihin paremmin, joten en osta uusia. En mahdu niihin tänäkään talvena ja ajatuskin itkettää. Epäonnistuin taas. Olen ajatellut nyt neljä vuotta, että kunhan minä laihdun, niin ostan tällaisia ja tällaisia vaatteita, ei mun kannata panostaa nyt kauheesti vaatteisiin kun laihdutan kuitenkin. Neljä vuotta. Olen ajatellut aika monena syksynä, että ensi kesänä pidän farkkushortseja ja toppeja ja ehkä bikineitäkin. Eikä edelleenkään tapahdu mitään.

Olen asettanut lähemmäs sata kertaa tavoitepainon, päättänyt milloin olen siinä painossa ja aloittanut. Lopettanut. Aloittanut. Lopettanut. Ja nyt, kun olisi taas vaihteeksi aika luovuttaa, minua vituttaa ja itkettää niin paljon etten tiedä mitenpäin pitäisi olla. En minä halua luovuttaa. Mutta en tiedä onko minulla vaihtoehtoja.

Voisinhan minä näennäisesti jatkaa projektia. Liikkua, kirjoittaa tänne kuinka paino ei taaskaan laskenut. Ei siinä ole mitään pointtia, oikeasti. Ei kukaan jaksa edes kauaa roikkua mukana, kun alkaa tajuta että ei toi läski nyt saanut mitään aikaan. Ei ihmiset sellaista vertaistukea kaipaa! Kaikki haluavat menestystarinoita ja kertomuksia siitä, kuinka joku on onnistunut pudottamaan kymmeniä kiloja painoa tai kiinteyttämään itsensä huippukuntoon tai löytämään oikeasti hyvän olon järkevästi syömisen kautta. Varmaan moni ohikulkija on ajatellut, että kuitenkin toi mässää salaa hulluna ja sit itkee kun paino ei putoa. Voin kertoa, että en mässää salaa. Olen mässännyt silloin, kun olen tänne sen kertonut ja se siitä. 

Tähän loppuun voisin vielä kiittää kaikkia kommentoijia. Olette olleet suunnaton apu silloin, kun on tuntunut ettei tästä tule yhtään mitään. Olette tsempanneet ja inspiroineet. Kiitos.

Että näillä sanoilla blogi jää tauolle. Tai loppuu. Saa nähdä palaanko. Ehkä, ehkä en.