Sivut

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Tällainen perjantaiaamu tällä kertaa

Kuva




Repsahdus.

No en tiedä, voiko sitä sanoa oikein siksikään. Harkittua se oli. Kuulin uutisia, joista en ilahtunut pätkääkään ja olin koko illan alakuloinen, kiukkuinen, surullinen ja poissaoleva. Soitin melkein samantien puhelun jälkeen miehelle, että tuo kaupasta säkillinen irtokarkkia. Mies toi, ja minä söin. En koko säkillistä, lähellekään. Itseasiassa varmaan 100-200 grammaa, ja sitten tuli niin paha olo etten voinut syödä enempää. Ensin ajattelin, että säälittävää. Söin ennen helposti 400 gramman pussin yksin ja päälle vähän suklaata, eikä tuntunut missään. Nyt en saanut alas kuin hikisesti puolet siitä. No sitten ajattelin, että hyvä, olen tullut eteenpäin. Herkkuhimoon ei tarvita enää sitä säkkiä kolmea kertaa viikossa, vaan oikeasti kohtuullinen määrä kerran kahdessa viikossa riittää.

Söin eilen leipääkin, ruisleipää tosin. Se oli hyvää ja siitä tuli hyvä olo; epäilin päänsäryn ja voimattomuuden perusteella, että hiilarit on nyt jääneet vähän turhan vähälle. Niin olivat, koska puoli tuntia syömisestä päänsärky ja voimattomuus olivat poissa, tilalla vain hyvä olo. Olin iloinen, koska osasin kuunnella kroppaani oikein.

Se mistä en ollut oikein iloinen, oli sen tajuaminen, että vaikka liikunnasta on tullut tosi kivaa ja olen sillä saralla ylittänyt itseni aivan hirveän monta kertaa, niin olen edelleen tunnesyöjä. Pahanlaatuinen sellainen. Heti, kun ottaa kunnolla päähän, hukutan murheeni herkkuihin. Ei ole murhetta, jota suklaa ei pelasta, ei niin suurta huolta, etteikö olisi vielä isompaa karkkipussia. En syönyt loppupeleissä mitenkään älyttömästi ja söin kuitenkin muuten ruokavalion mukaan - päivällisellä riisin sijaan kesäkurpitsa-tomaatti-herkkusienipaistosta (NIIN hyvää!) ja muutenkin ihan oikein - joten ei tämäkään viikko kaadu tähän. Itseasiassa saattoi tehdä keholle jopa hyvää pitää pieni, parin tunnin mittainen tauko. Näiden syiden vuoksi en jaksa potea edes minkäänasteista morkkista. Myönnetään; yksi syy on se, että sen karkkipussin jälkeen oli vähän parempi mieli. Olkoonkin että oli paha olokin.

En tajua itseäni. Nyt olo on kuin krapulaisella ja kroppa suorastaan huutaa liikuntaa. Päätä särkee ja on vähän turvonnut olo. Miksi minä teen tämän itselleni? Miksi en pääse eroon siitä ajatuksesta, että herkkujen syömisestä tulisi muka parempi mieli ja asiat kirkastuisivat? Koska kirkas on kaikkea muuta kuin oikea adjektiivi kuvaamaan tätä olotilaa. Ja vaikka kuinka sanon, että kyllä tauko teki kehollekin hyvää, niin en minä tiedä tekikö se. Voiko se tehdä hyvää jos jälkikäteen olo on tällainen? Mihin minä oikeasti tarvitsen niitä sokeri- ja lisäainepommeja edes kerran kahdessa viikossa?

No mutta joo. Alan piakkoin zumbaamaan näitä turvotuksia vähemmäksi. Iltapäivällä lähdemme mökille mummon ruokapatojen ääreen. Kivaa, kyllä, mutta mummo ei varmaan edes tiedä mikä on kesäkurpitsa, joten joudun taipumaan perunan edessä, mikäli haluan pysyä tolpillani. Vaihtoehtona on tietysti juoda kokista ja/tai syödä keksiä/sipsiä/pullaa, mutta näistä valitsen mieluummin sen perunan. Olemme vain yhden yön ja aamulla on jokatapauksessa puuroa, joten pärjään kyllä. En vain syö karkkia tai pullaa vaan pitäydyn perunassa ja ruisleivässä niin hyvä tulee.

Palaillaan! Toivottavasti muualla Suomessa on edes vähän aurinkoisempi perjantai. Täällä on +6 astetta, tuulee pohjoisesta ja sataa vettä. Kauhean kivaa.

3 kommenttia:

Kiitos kommentistasi, arvostan sitä! :)