 |
| Kuva |
O-ou. Eilen tuli viesti, että olisko motivaatiota ruveta syksyllä kilpasarjaan. Treenit alkaisivat jo keväällä, jotta päästäisiin heti alusta täysillä mukaan.
En miettisi kahdesti, jos tyttöä ei olisi. Partion kanssa ratkaisu on lopultakin aika helppo; partiolainen olen kyllä täydestä sydämestäni, mutta jos ihan oikeasti tarjoutuu mahdollisuus pelata lentopalloa vähän enemmän tosissaan niin kyllä se kallistuu urheilun puolelle. Ja toiminnassahan voi olla mukana vaikkei viikkoryhmää olisikaan, että ei se kokonaan luopumista edes tarkoita vaan sitä, että mukana on sen mukaan mitä ehtii ja tuntuu hyvältä. Mutta tyttö.
Käytännössä kilpasarjassa mukana oleminen tarkoittaisi suunnilleen sitä, että varsinaisia lentopallotreenejä olisi kolmesta neljään kertaan viikossa - ehkä yhdet enemmän kuin nyt. Ei mahdotonta. Mutta sitten tulee se mutta; jos aikoo pärjätäkin siellä sarjassa, niin muun treenaamisen pitää tukea pelaamista. Eli punttia ja kestävyyttä. Puntilla käyminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi treenata jossain muualla kuin olkkarissa. Ja se taas tarkoittaisi lisätunteja poissa kotoa. Treenien päälle tulisivat tietty vielä pelireissut.
 |
| Kuva |
Ai että haluanko?! Kysykää mieluummin vaikkapa joko teit saliohjelmaa tai joko soitit lippukunnanjohtajalle että et välttämättä voikaan jatkaa tyttöjen kanssa syksyllä (soitin). Mies antoi touhulle siunauksensa sillä ehdolla, että muut harrastukset eli partio jää sitten pois ja niinhän minä jo ajattelinkin. Haluaisin joukkueeseen ihan valtavasti. Kaipaan niin paljon säännöllistä, tavoitteellista treeniä, kaipaan adrenaliiniryöppyä turnauspäivän aamuna, kaipaan voitonhuumaa, kaipaan sitä kun mennään pelien jälkeen joukkueen kanssa syömään ja puhutaan pelit läpi, kaipaan joukkuehenkeä, kaipaan sitä miten rankoissa treeneissä katsoo kaveria joka on ihan yhtä poikki ja joka irvistää tuskaisesti ja näyttää peukkua, kaipaan sitä miten omalla ei mittään, uutta vaan- huudolla saa potkaistua virheen tehneen passarin takaisin jaloilleen, kaipaan jopa sitä miten totaalisen perseelleen menneiden treenien jälkeen joukkuekaveri läimäyttää selkään ja sanoo että ylihuomenna paremmin.
Mutta tyttö.
Minun pitäisi miettiä nyt, missä menee minun elämän ja meidän elämän raja. Voinko minä olla niin itsekäs, että sitoudun treenaamaan ja samalla velvoitan miehen olemaan kotona silloin kun minä olen muualla. Voinko ihan todella vaatia, että minun iltojani ovat sitten maanantai, keskiviikko, torstai ja osa viikonlopuista. Ja voinko minä oikeasti sitoutua johonkin niin, että kaikki se aika on tytöltä pois.
En tiedä. Huomenna on treenit ja varmaan siellä tästä puhutaan. Pitää istua saman pöydän ääreen ja keskustella, minkälaista treenimäärää sarjassa pelaaminen tarkoittaisi ja onko kiinnostuneita kuitenkaan koko joukkueellista. Ja onhan niillä muillakin melkein kaikilla lapsia, yhdellä yhtä pieni kuin meillä ja parilla isompia. Muillakin on päivätyöt ja itseasiassa kaikilla taitaa olla jonkinsortin parisuhde. Että en minä todellakaan olisi ainoa tasapainoilija kodin ja treenien välillä.
No joo. Eilen en vaan jaksanut työpäivän ja siivouksen jälkeen tehdä mitään, joten nyt sitten lihaskuntoa peliin ja sitten suihkun ja laittautumisen kautta syömään piiiiitkästä aikaa kolmen ruokalajin illallinen, nam. Aamupaino tänään 93,2. Jospa se siitä vielä jatkaisi tippumistaan.
