Uudenlaista sinnikkyyttä

Kuva

Mä en ole koskaan ollut luovuttaja. En ikinä. Ihan sama mitä olen päättänyt, olen valmis taistelemaan asian puolesta sata lasissa. Tämä on pätenyt ihan jokaisella elämänalueella, ja esimerkiksi tällä hetkellä puristan 3,5 vuoden amk-tutkintoa etänä 1,5 vuoden poissaolon jälkeen neljään vuoteen. Tiukkaa on, voin kertoa, mutta olen päättänyt selvitä ja sen takia painan deadlinen lähestyessä yömyöhään. Ylioppilaskirjoitusten aikaan en voinut terveydellisistä syistä johtuen lukea melkein kahteen kuukauteen lainkaan, mutta puristin kuin puristinkin Magna Cum Laudet puoliväkisin. Lentopalloaikoinani päätin, että minähän opin leijasyötön ja niin minä hakkasin sitä palloa satoja ja taas satoja kertoja, kunnes opin. Ainoa asia, missä koskaan olen luovuttanut, on laihdutus.

Olen laihduttanut ja aloittanut elämäntaparemontin lukemattomia kertoja. En osaa arvioida yhtään, montako maanantaita ja kuukauden ensimmäistä päivää on mennyt puhkuessa intoa ja kirjaillessa lähtöpainoja ylös. Into on hiipunut juuri näillä main, kun alkuhuuma on ohi, paino putoaa hitaasti ja lenkillelähtö tuntuu vaikealta. Tällä kertaa olen kuitenkin päättänyt onnistua, ihan oikeasti. Minä en luovuta. En, vaikka eilenkään jalka ei noussut yhtään ja juoksu tuntui raskaammalta kuin ensimmäisellä lenkillä. Koska maanantain lenkki jäi väliin, juoksin ja kävelin yhdistetyn maanantai-tiistai- lenkin eli ensin 5min kävely, 4min juoksu, 5min kävely, 4min juoksu ja takaisin päin 3min kävely, 4min juoksu, tauko, 4min juoksu, 3min kävely ja loppumatka kävellen kotiin. Siinä kotiinpäin juostessa ensimmäisen 4min loputtua päätin, että minähän en mitään taukoja pidä. Enkä pitänyt, vaikka mieli olisi tehnyt. Voisi luulla, että tuon jälkeen olis aivan hemmetin hyvä fiilis, mutta ei ollut. Pohje kramppasi ja otti päähän. Mutta tein sen silti ja tänäaamuna vaa'an näyttäessä vihdoinkin miinusta, olin tyytyväinen itseeni.

Kuva

Ei ne 25 kiloa ilman epämukavuutta ja kipua lähde. Eikä se tapahdu sormia napsauttamalla. Realistinen aikatavoite on aika tasan vuosi, joten kärsivällisyyttä tarvitaan ja paljon tarvitaankin. Sitä kärsivällisyyttä minulla on harvemmin ollut; jos painankin sata lasissa enkä halua luovuttaa, niin kovin hyvä odottaja minä en kyllä ole. Hermostun, asioiden pitää tapahtua n y t, ei sitten joskus. Olen suurissa määrin kaikki tai ei mitään- ihminen, joten odottelu ja hitaasti eteneminen on todella raivostuttavaa ja hermoja raastavaa. 

Mutta tällä kertaa onnistun. Tänään juoksuohjelmassa on vähintään 30min kävely, taidan käydä sauvojen kanssa tunnin lenkin ja tehdä päälle lihaskuntoa. Tasan kahden viikon päästä juoksen 20min ja viiteen kilometriin on enää reilut kolme viikkoa. Hullua. En ole koskaan ollut mikään juoksija, vaikka urheillut olenkin. Pisin juoksumatkani on varmaan joku 2-3km, ja siihen on enää viikko tai korkeintaan kaksi. Kun askel ei lenkillä tunnu nousevan millään, ajattelen vain sitä hetkeä kun kurvaan kotipihaan kympin jälkeen. Sinne ei ole enää edes kahta kuukautta! Minä teen sen!

Nyt vähän siivousta ja sohvatyynyjen neulomista, kun tyttö nukkuu aamupäiväunia. Pikkusisko on täällä, joten pääsen kerrankin lenkille jo päivällä. Normaali lenkkiaikani on siis kahdeksan, usein yhdeksän jälkeen illalla, kun tyttö on mennyt nukkumaan. Eilen tein kuitenkin poikkeuksen, kun otti koko elämä aika lujaa päähän ja katosin ovesta ulos ennenkuin mies ehti sammuttaa auton. Voisin ottaa melkein tavaksi, illalla oli tosi kivaa kun ei tarvinnut kaverin lähdettyä yhdentoista aikaan enää edes harkita lähtemistä. Jotenkin siinä miehen tullessa kotiin on vaan niin paljon kaikkea, että lähteminen on hankalaa. Täytynee yrittää oikeasti petrata tässä. Mutta nyt menen, palataan taas.