Ajatuksia unelmakropasta

Eilen ja tänään on ollut paremmat päivät treenien suhteen. Eilen kävin tosiaan tunnin sauvakävelyllä, ja oli ihan kiva fiilis. Tänään tein ensin tytön päiväuniaikaan 40min kuntopiirin ja sitten päälle vielä illalla 40min (14km) pyörälenkin. Kuten kilometreistä huomaa, lenkki oli tahdiltaan löysempi kuin sunnuntaina, mutta täytyy puolustautua sen verran että sekä mennessä että tullessa oli vastatuuli (!!!). Tosi kivaa... ja lisäksi tuuli niin kylmästi, että oli enemmän vain kylmä kuin hiki. No mutta tulipa käytyä kuitenkin ja nyt on hyvä mieli. 

Kuva

Huomenna juoksuohjelmassa on 2min kävely, 5min juoksu, tauko + kääntyminen, 5min juoksu ja 2min kävely. Tuon lisäksi joko zumbaan, käyn pyöräilemässä tai sitten teen harjoitukset putkeen ja kävelen kotiin, saa nähdä mikä fiilis (ja sää) huomenna on. Viikonlopun ohjelmaan menee lauantaina pyöräilyä (juoksuohjelmasta lepo) ja sunnuntaina vähintään 45min (sauva)kävely. Aika aerobinen viikko siis tuli, mutta sehän se laihduttajan kannalta parasta treeniä onkin.

Sitten voidaankin hypätä ihan toiseen aiheeseen.

Kuva

NiiNii kirjoitteli omassa blogissaan unelmavartalostaan. Kirjoitin jo kommenttiboksiinkin, että mun unelmavartalo olisi urheilullinen, lihaksikas ja sen näköinen, että pitäisin siitä hyvää huolta. Mun unelmavartalo olisi terve, vahva ja kestävä. Ja se on ihan realistinen unelma ja myös ihan oikea tavoite. On kuitenkin yksi juttu, joka mun pitää vaan hyväksyä.

Sehän on tietty se, että mä olen ollut raskaana, synnyttänyt lapsen ja imettänyt, ja se näkyy myös kropassa, laihduinpa miten paljon tahansa. Raskaudesta jäi muistoksi suoraan sanottuna järkyttävät arvet vatsaan ja myös alavatsalle, "tyttömahalle" eli juuri sille alueelle mikä on niin julmetun kipeä kerran kuussa. Arpia on vieri vieressä, 2-3cm leveitä ja edelleen 8,5kk synnytyksen jälkeen punaisia. Arpikudos ei kiinteydy koskaan ja koska arpia on paljon, on hyvin mahdollista ja itseasiassa jopa todennäköistä, ettei mun vatsa tule koskaan olemaan kiinteä. Raskausarvet ja löysä, ryppyinen vatsanahka on myös hyvin pitkälle syy siihen, etten halua laittaa tänne kuvia itsestäni - enkä itseasiassa halua niitä itsellekään muistiin. Ei tuo niin kaunista katseltavaa ole, ei todellakaan.

Kuva

Imettämisestä taas on jäljellä pari asiaa, jotka oli ehkä joskus kauan sitten kauniit, kiinteät rinnat. No voin kertoa että eipä näy sellaisia mun kylppärin peilistä. Enkä todella usko, että laihtuminen ainakaan kaunistaa niitä. Todennäköisesti käy päinvastoin, eli mun rinnoista tulee kymmenen pennin irtokarkkipussit joista on syöty jo kahdeksan pennin edestä... että joo.

On tiedättekö oikeasti aika rankkaa tajuta, että mä olen 21 ja tilanne on tämä mikä on. Mulla on vielä mahdollisuus saada vahva ja kestävä kroppa, mutta kaunista siitä ei tule enää koskaan. Mun silmään raskausarvet, riippuvat rinnat ja löysä, ryppyinen vatsa ei ole kauniita, oli siinä ympärillä miten timmi kroppa tahansa, sori vaan. :) Rakkausarvet ei todellakaan kuvaa mun arpia, ei niin mitenkään päin. Koko termi on ihan typerä. Ei mun tarvii tykätä, saati rakastaa näitä arpia vaikka lasta rakastankin yli kaiken. Niiden arpien kanssa pitää kyllä elää, mutta en minä niistä todellakaan tykkää. Paljon mieluummin olisin ottanut sen sileän, arvettoman palleromahan. Niin.

Mutta hei, se tästä synkistelystä. Markkinoilla on miljoonittain hyviä push-up- rintsikoita ja ainakin vaatteet päällä musta tulee niin kuuma! Sitäpaitsi bikinit vaikuttaa epämukavilta, luulen että sitten hoikkanakin viihdyn paremmin ihan kokouikkarissa. Enkä minä oikeasti ole katkera tai mitään sellaista, jos tästä tekstistä nyt semmoisen kuvan sai. En minä tykkää arvista enkä siitä, että mun kroppa on menetetty, mutta pakko kyllä myöntää että ihan hyvään tarkoitukseen se kuitenkin sitten meni. Sitäpaitsi, eipä tule kolmenkympin kriisiä kun rupsahtaa jo parikymppisenä! ;)

Nyt painun suihkuun, syön jotakin ja sitten kirjan kanssa sänkyyn. Palaillaan!

Uudenlaista sinnikkyyttä

Kuva

Mä en ole koskaan ollut luovuttaja. En ikinä. Ihan sama mitä olen päättänyt, olen valmis taistelemaan asian puolesta sata lasissa. Tämä on pätenyt ihan jokaisella elämänalueella, ja esimerkiksi tällä hetkellä puristan 3,5 vuoden amk-tutkintoa etänä 1,5 vuoden poissaolon jälkeen neljään vuoteen. Tiukkaa on, voin kertoa, mutta olen päättänyt selvitä ja sen takia painan deadlinen lähestyessä yömyöhään. Ylioppilaskirjoitusten aikaan en voinut terveydellisistä syistä johtuen lukea melkein kahteen kuukauteen lainkaan, mutta puristin kuin puristinkin Magna Cum Laudet puoliväkisin. Lentopalloaikoinani päätin, että minähän opin leijasyötön ja niin minä hakkasin sitä palloa satoja ja taas satoja kertoja, kunnes opin. Ainoa asia, missä koskaan olen luovuttanut, on laihdutus.

Olen laihduttanut ja aloittanut elämäntaparemontin lukemattomia kertoja. En osaa arvioida yhtään, montako maanantaita ja kuukauden ensimmäistä päivää on mennyt puhkuessa intoa ja kirjaillessa lähtöpainoja ylös. Into on hiipunut juuri näillä main, kun alkuhuuma on ohi, paino putoaa hitaasti ja lenkillelähtö tuntuu vaikealta. Tällä kertaa olen kuitenkin päättänyt onnistua, ihan oikeasti. Minä en luovuta. En, vaikka eilenkään jalka ei noussut yhtään ja juoksu tuntui raskaammalta kuin ensimmäisellä lenkillä. Koska maanantain lenkki jäi väliin, juoksin ja kävelin yhdistetyn maanantai-tiistai- lenkin eli ensin 5min kävely, 4min juoksu, 5min kävely, 4min juoksu ja takaisin päin 3min kävely, 4min juoksu, tauko, 4min juoksu, 3min kävely ja loppumatka kävellen kotiin. Siinä kotiinpäin juostessa ensimmäisen 4min loputtua päätin, että minähän en mitään taukoja pidä. Enkä pitänyt, vaikka mieli olisi tehnyt. Voisi luulla, että tuon jälkeen olis aivan hemmetin hyvä fiilis, mutta ei ollut. Pohje kramppasi ja otti päähän. Mutta tein sen silti ja tänäaamuna vaa'an näyttäessä vihdoinkin miinusta, olin tyytyväinen itseeni.

Kuva

Ei ne 25 kiloa ilman epämukavuutta ja kipua lähde. Eikä se tapahdu sormia napsauttamalla. Realistinen aikatavoite on aika tasan vuosi, joten kärsivällisyyttä tarvitaan ja paljon tarvitaankin. Sitä kärsivällisyyttä minulla on harvemmin ollut; jos painankin sata lasissa enkä halua luovuttaa, niin kovin hyvä odottaja minä en kyllä ole. Hermostun, asioiden pitää tapahtua n y t, ei sitten joskus. Olen suurissa määrin kaikki tai ei mitään- ihminen, joten odottelu ja hitaasti eteneminen on todella raivostuttavaa ja hermoja raastavaa. 

Mutta tällä kertaa onnistun. Tänään juoksuohjelmassa on vähintään 30min kävely, taidan käydä sauvojen kanssa tunnin lenkin ja tehdä päälle lihaskuntoa. Tasan kahden viikon päästä juoksen 20min ja viiteen kilometriin on enää reilut kolme viikkoa. Hullua. En ole koskaan ollut mikään juoksija, vaikka urheillut olenkin. Pisin juoksumatkani on varmaan joku 2-3km, ja siihen on enää viikko tai korkeintaan kaksi. Kun askel ei lenkillä tunnu nousevan millään, ajattelen vain sitä hetkeä kun kurvaan kotipihaan kympin jälkeen. Sinne ei ole enää edes kahta kuukautta! Minä teen sen!

Nyt vähän siivousta ja sohvatyynyjen neulomista, kun tyttö nukkuu aamupäiväunia. Pikkusisko on täällä, joten pääsen kerrankin lenkille jo päivällä. Normaali lenkkiaikani on siis kahdeksan, usein yhdeksän jälkeen illalla, kun tyttö on mennyt nukkumaan. Eilen tein kuitenkin poikkeuksen, kun otti koko elämä aika lujaa päähän ja katosin ovesta ulos ennenkuin mies ehti sammuttaa auton. Voisin ottaa melkein tavaksi, illalla oli tosi kivaa kun ei tarvinnut kaverin lähdettyä yhdentoista aikaan enää edes harkita lähtemistä. Jotenkin siinä miehen tullessa kotiin on vaan niin paljon kaikkea, että lähteminen on hankalaa. Täytynee yrittää oikeasti petrata tässä. Mutta nyt menen, palataan taas.

Motivaatio hukassa

Voi tuska. Nyt tökkii ja pahasti.

Eilen illalla en vain yksinkertaisesti halunnut lähteä lenkille. Keksin alle minuutissa kymmeniä ja taas kymmeniä syitä, miksen voi ja miksei tarvitse lähteä. Päädyin soittamaan lähes koko illan ja lopetettuani kello oli jo yksitoista, eikä tullut mieleenkään enää lähteä. Eikä ollut edes huono omatunto, päinvastoin itseasiassa, olin onnellinen kun lenkkiaika oli jo totaalisesti ohi ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ei kai siinä sitten. Edelleenkään ei kiinnosta, mutta tänään menen ihan varmasti. Miehen veli tulee tänne jo kolmen aikaan iltapäivällä, joten puen lenkkivaatteet valmiiksi päälle ja syöksyn ulos heti kun auto kaartaa pihaan. Illalla tulee nimittäin kaveri pitkästä aikaa, ja on suoraan sanottuna naurettavaa optimismia edes kuvitella, että pääsisin vierailun jälkeen yhtään minnekään.

Tätä minä vähän pelkäsinkin; että lenkeistä tulee pakko ja sitten ei huvita yhtään. Että kaikista hyvistä syistä huolimatta tämä tuntuu vain typerältä velvollisuudelta, enkä loppujen lopuksi kauheasti nauti koko hommasta ollenkaan. Esimerkiksi sunnuntaina tulimme kotiin vasta kymmeneltä, mutta pakotin itseni pyörälenkille, vaikka olin väsynyt huonosti nukutun juhannuksen jälkeen ja olin syönyt viimeksi monta tuntia sitten. En nauttinut lenkistä pätkääkään, poljin vain ja kirosin kun jalkoihin sattui niin.

En minä odottanutkaan, että joka kerta olisi yhtä juhlaa ja nauttisin jokaikisestä treenistä. En tietenkään. Mutta en minä ihan toivonut tätäkään, että lenkit tuntuvat pakkopullalta eikä yhtään kiinnostaisi jatkaa.

Ehkä tämä menee ohi. Siihen asti on vähän pakko pakottaa. Läskin on tehtävä mitä läskin on tehtävä. On opittava sietämään epämukavuutta ja epäonnistumisia, jos haluaa onnistua. Pelätä ei saa jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa, niin laulaa Juha Tapiokin.

Näihin tunnelmiin lopetan tähänastisen blogitaipaleen negatiivisimman postauksen. Palataan taas, toivottavasti paremmalla meiningillä.

Viikko 3, blaahblaahblaah

Juhannus meni aivan päin seiniä. Muutamia mainitakseni; auto hajosi niin että se jäi mummolaan, tyttö oli kipeänä koko reissun ja nukuin pe-su välillä yhteensä noin kuusi tuntia jatkuvan kitinän vuoksi. Lisäksi lauantaikin jäi lepopäiväksi enkä perjantainakaan ehtinyt lenkkiä enempää, joten viikon liikuntatavoite eli 5h jäi puolentoista tunnin päähän. Kuin kruununa tälle hienolle juhannukselle vaaka näytti 98,2 eli jotakuinkin grammalleen samaa kuin viikko sitten, vaikka olin takuulla ihmisiksi siitäkin huolimatta, että tarjolla oli vaikka minkälaista täytekakusta kekseihin, kotiruuasta makkaraan ja sipseistä karkkiin. Tulimme illalla kotiin ja vaikka olin valmis vain kaatumaan sänkyyn, lähdin 45min eli 20km pyörälenkille. Nyt tuntuu, ettei siitä ollut mitään hyötyä ja olis ollut ihan sama vain mennä nukkumaan. Samoin kuin olis ollut ihan sama syödä kunnolla niitä herkkuja eikä vain nakerrella pieniä paloja mahdollisimman vähän. Blaah.

Tässä vielä viime viikon liikunnat.

Ma - Sauvakävely 1h
Ti - Juoksu/kävely 18min, yläkropan lihaskunto gymstickillä 10min, 8min abs
Ke - Lepo
To - Kahvakuula 20min, 8min abs
Pe - Juoksu/kävely 35min
La - Lepo
Su - Pyöräily 45min

yht. 3h 24min 


Että niin. Tän viikon liikuntatavoite edelleen se sama 5h, en tiiä mihin tukin sen yli tunnin liikunnan mutta johonkin. Vaikka sitten menen puoliltaöin sen takia nukkumaan, aivan sama. Tätä sorttia riittää mulle, kiitos.

No se siitä märehtimisestä, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä vai miten se oli. Tälle viikolle lepopäiviä tasan tarkkaan yksi, torstai tai lauantai eli juoksuohjelman lepopäivistä toinen. Herkut nollaan kun näköjään ei kärsi sitä vähääkään syödä.

Ei ihan niin hyvin fiiliksiin tähän viikkoon kuin edelliseen, toivottavasti teillä meni paremmin!

Juhannustauolle

Kuva

Höh, eilisestä tulikin vahingossa lepopäivä. Ilta vain hurahti soittohommissa ja kotihommissa ja kaikessa, ja kun lopulta havahduin siihen etten ole urheillut ollenkaan, seisoin jo suihkussa valmiina menemään saunaan. Unohdin siis koko urheilun. Melkoinen saavutus, täytyy sanoa. No mutta minkäs teet, tänään sitten tuplatreeni kehiin ja se siitä. Ilmeisesti kroppa ja mielikin kaipasi lepopäivää, koska normaalisti illan tullen alkaa oikeasti haluttamaan lenkille, mutta eilen ei käynyt mielessäkään. Aika jännä.

Me lähdetään tosiaan huomenaamulla mummolaan juhannusta viettämään, joten blogissa on hiljaista sunnuntai-iltaan saakka, ehkä maanantaihinkin, riippuu vähän miten saamme itsemme raahattua autoon ja kotiin. Jos ehdin, niin kirjoittelen tänään vaikka yhden tai kaksikin postausta niin, että ajastan ne viikonlopulle. Olisi kuitenkin esim. treenimusiikkiasiaa ja Suurin pudottaja- addiktiosta avautumista, joista molemmista on vain jostain syystä jäänyt kirjoittamatta vaikka mielessä on kyllä ollut. Tänään on kuitenkin myös siivousta, pyykkäämistä, pakkaamista ja muuta yleistä lähtöpuuhaa sen verran, etten lupaa mitään.

Tänään juoksuohjelmassa on 3min kävely, 4min juoksu, tauko, kääntyminen ja 4min juoksu, 3min kävely. Juoksen siis 8min melkein putkeen ja juoksen enemmän kuin kävelen. Tuon lisäksi teen lihaskuntoa, varmaan käyn koko kropan läpi jos vain ehdin aloittaa niin ettei mene aivan hirveän myöhään. Muussa tapauksessa tänään on syynissä jalat + vatsat. Aamulla ennen lähtöä on edessä 5min kävely, 4min juoksu, kääntyminen kotiin ja sama harjoitus, ja lisäksi jotain muuta. Ehkä zumbaa? Sitä ei olekaan tällä viikolla tullut tehtyä. Lauantaina on se 45min kävely, joka on onneksi helppo tuolla mummolassakin toteuttaa. Sunnuntaina sitten pyöräilyä ja lihaskuntoa.

Semmoista tänne. Normieloa. Tuli muuten mieleen, että ei olla tytön kanssa tehty vauvajumppaa piiitkään aikaan, joten taidetaankin tehdä sitä kunhan neiti herää päiväunilta. Olen koonnut erilaisista liikkeistä tunnin setin, ja tyttökin tykkää siitä. Jostain syystä ei olla vain tosiaan aikoihin tehty. Olipa hyvä että tulin ajatelleeksi.

Mutta nyt jotain lounasta ja sitten siivouksen pariin. Palataan viimeistään maanantaina! Ihanaa juhannusta kaikille!

Never let your fear go stronger than your faith

Eilen oli jo toinen perättäinen minä vs. sohva 6-0- päivä! Oli menoja, ja olin kotona vasta kymmeneltä. Silti, silti vaihdoin vaatteet, painuin lenkille ja tein yläkraopan lihaskuntoa. Olen niin ylpeä!

Tänään on juoksuohjelmasta lepopäivä, joten teen varmaankin zumbaa ja kahvakuulaa. Juhannukseksi lähdetään sittenkin mummon luokse, joten loppuviikko on vähän auki. Me lähdetään varmaankin kuitenkin vasta perjantaina, joten perjantain lenkin ehdin käydä aamusta, lauantai on lepo ja sunnuntaina on 45min kävely. Ajattelin pitää tuon tämän viikon vapaapäivän juuri lauantaina, ja sunnuntaina me tullaankin jo kotiin joten voin tehdä kunnon treenin. Ei tää nyt oo totta, en osaa lukea. Eli lauantaina se 45min kävely ja sunnuntaina lepo. No, ihan sama. Pääsee siellä mummolassakin hikilenkille ja lihaskunnon voi tehdä lenkin varrella, no problem. Eri asia on sitten mummon ruuat... eipä voisi olla parempaa paikkaa laittaa itsensä lujille ja opetella kohtuutta.

Mulla ei tähän hätään ole kummempaa asiaa, mutta tässä pari kuvaa, joissa on kiteytettynä koko tämän projektin idea. Palataan taas!

Molemmat kuvat reasontobefit.tumbrl

That I'd become so much stronger than you

Kuva

Eilen illalla tuli eka kertaa projektin aikana fiilis, ettei lenkki olisi kiinnostanut ollenkaan. Ei sitten niin yhtään. Mies toi kaupasta karkkia ja lempparisuklaata, olin päivällä siivonnut ja tytön kanssa oli ollut vähän raskas päivä, joten sohvan houkutus oli valtava. Siltikin käänsin aivot nolla-asentoon, laitoin korville raskasta rokkia ja painelin sauvojen kanssa tunnin. Kotiintullessa paska fiilis oli tiessään eikä karkkiakaan tehnyt mieli. Saunan ja ruisleivän kautta sänkyyn. Minä-Sohva 6-0. Häähää.

En tiedä miten tein sen. Vielä kuukausi sitten en olisi miettinyt sekuntiakaan, vaan olisin vajonnut miehen kainaloon, ottanut keskeneräisen neulomuksen ja napsinut puoli levyä suklaata. Ehkä se oli se yhtäkkinen ajatus, että hei, kukaan ei lähde mun puolesta lenkille. Minua voi joku auttaa niin, että hoitaa tyttöä lenkin ajan, mutta kukaan ei juokse minun puolestani. Kukaan ei voi päättää minun puolestani, etten ota suklaata. Minun täytyy itse olla se, joka määrää. Minun täytyy ihan itse vaihtaa vaatteet ja mennä ulos, kukaan muu ei voi siihen pakottaa. Minä olen se, joka hallitsee tätä hommaa, se, joka päättää omista syömisistä ja liikkumisista. Ja piste. Eli napit korviin ja menoksi.

Toinen asia, joka potkii persuksille, on hyvä musiikki. Päätin eilen, että kävelen yhteen tiehaaraan eli reilu 2km suuntaan. Kun pääsin siihen, ajattelin kääntyä, mutta sitten tuli niin hyvä biisi että painelin menemään vielä 10 minuuttia, niin että lenkki oli 40 minuutin sijasta tunnin mittainen. Hitaamman biisin tahtiin painoin sauvoja niin, että käsivarret olivat aivan tulessa. Sauvakävely on siitä kivaa, että treenin rankkuutta voi kontrolloida jatkuvasti, ja sauvojen kanssa myös vauhti on kovempi.

Tänään juoksuohjelmassa on 5min kävely, 4min juoksu, kääntyminen kotiin ja sama harjoitus. Eli kahden minuutin juoksut ovat loppuneet, jee! Tuosta saa jo sen parinkymmenen minuutin lenkin ihan itsessään, eli jee myös sille. Torstaina jo juoksen enemmän kuin kävelen! Tänään aion tehdä myös lihaskuntoa, niin että liikuntaa tulee sen tunnin verran kuitenkin.

Semmoisia fiiliksiä tänään. Minulla on vahva tunne, että tästä viikosta tulee oikein hyvä. Toivottavasti teilläkin! Loppuun vielä se biisi, joka potki eilen vielä jatkamaan. Täydellisyyttä.