Lusmuttaja

No niin. Olemme saapuneet siihen pisteeseen, että olen löytänyt liikunnan ilon. No tämä nyt sinällään ei ole mikään yllätys, olenhan minä hehkuttanut liikkumisen ihanuutta jo pitkään. Mutta pointti on siinä, että lentopallo ja puntti on niitä lajeista omimpia, ja ihan oikeasti saatan kesken treenin hymyillä ihan vaan siksi, että minusta on niin ihanaa liikkua juuri sillä tavalla. Tällä viikolla takana on kaksi punttitreeniä ja yksi lajitreeni. Ja ööh, siinäpä se sitten olikin. Viikonpäiviä on hurahtanut viisi ja siitä voi sitten tehdä laskutoimituksen, montako treeniä tavoitellusta neljästä puuttuu. Ja mikäpä muukaan se puuttuva laji olisi kuin peruskunto eli juoksu.

Juokseminen on perseestä, let's face it. Joo, on tosi mahtavaa ja supersiistiä ja mitä vielä, kun vuosi sitten jaksoin juuri ja juuri juosta viisi minuuttia putkeen, kolmen kilometrin lenkki tuntui lottovoitolta ja ylämäissä piti melkein itkeä ja nyt juoksen 6-8 kilometrin lenkkejä ilman mitään ongelmaa ja tavoitteena on se kymppi ennen syksyä. Näin konkreettinen kehittyminen on aina mukavaa. Mutta onhan se nyt tylsää. Siis tylsää. Askel, askel, askel, hophophop, tää on kyllä hyvä biisi, kehtaiskohan laulaa mukana, hohhoojaajaa joko vois kääntyä kotiin, vielä ton mutkan taakse, hophophop... ei mitään jännää. Ja kun tiedän, miten mahtavalta liikunta parhaimmillaan tuntuu, tuo on vielä tylsempää.

Sitten päästäänkin sen perimmäisen kysymyksen äärelle; miten saisin kiskottua itseni lenkille edes kahdesti viikossa? Koska kylmä fakta on se, että kävely ei kamalasti edistä peruskuntoa enää tässä vaiheessa (enkä edes laske koiranulkoiluttamiskävelyitä liikunnaksi, kun ei siinä tule hiki eikä hengästy koska tienvarressa on niin paljon kaikkea jännittävää), uimahalliin en aukioloaikojen puitteissa yksinkertaisesti ehdi ja lumetkin suli jo pois joten hiihtäminen on aika poissuljettua. Onhan mulla toki rullaluistimet ja pyöräkin, mutta ne kiinnostaa vielä vähemmän... tai se rullaluistelu kiinnostaa kyllä silleen, mutta sitä varten pitäisi ensin ajaa 10km jalkakäytävän päähän tai 15km mun vanhempien pihalle (rekkojen suosimalla kapealla tiellä rullaluistelu tuntuu lähinnä itsemurha-ajatukselta) ja se tuntuu vähän hölmöltä. Toisaalta miksipä ei...

No jokatapauksessa. Tulin lopulta siihen tulokseen, että alan raa'asti pakottamaan itseni aamulenkille kolmesti viikossa. Maanantaina, keskiviikkona ja torstaina, 30, 40 ja 50 minuuttia juoksua. Illalla teen smoothien valmiiksi jääkaappiin, huitaisen sen heti herättyäni naamaan ja lähden 10 minuutin sulattelun jälkeen juoksemaan. Vaikka taivaalta sataisi räntää, lunta, vettä, biljardipallon kokoisia rakeita tai pieniä vihreitä miehiä. Vaikka tuulisi niin ettei koira pysy pystyssä. Vaikka mies olisi kuinka söpö ja lämmin ja peitto kuinka hyvin tahansa. Vaikka vituttaisi, jalkoja painaisi tai ainoa ajatus päässä olisi "ei helevetti en varmaan lähe". Näiden kidutusten virkistävien aamulenkkien lisäksi käyn pidemmällä lenkillä kerran viikossa, jos kiinnostaa (en käy). Nuo kuitenkin takaisi sen, että tulisi käytyä sen kolme kertaa viikossa ja se riittäisi. Päivät valikoitui niin, ettei edellisenä iltana ole iltatreenejä, ajat puolestaan niin, että maanantaille pitää jättää joku kohtuus ja toisekseen vaihtelu virkistää jne. Lyhyemmän lenkin voi juosta kovempaa ja 50 minuutin lenkki on rauhallinen pk-lenkki.

Että sellaista. Nyt pakkaan loppuun, raivaan tämän keittiön ja ahdan pesueen autoon, me lähdetään moikkaamaan mummoa äitienpäivän kunniaksi. Voin kertoa että syön kakkua. Ja yritän tänään päästä sinne juoksemaan asti.