Sekavaa

Olen toiminut viime päivät kuin robotti. Herätys, aamupuuro, töihin, kotiin, ruokaa, olemista, siivousta, olemista, sauna, nukkumaan. En ole syönyt mitään "väärää", päinvastoin, olen syönyt todella esimerkillisesti koko viikon. Aamulla vaaka näyttikin 91,9, eli tasaisesti paino jatkaa tippumistaan. Mutta.

En ole myöskään urheillut. Tiistaina otin ja venyttelin yli puoli tuntia, jotta saisin sunnuntaisen kahvakuulailun jumit lihaksista pois. Keskiviikkona, eilen ja tänään olen suunnitellut juoksemaan lähtemistä, mutta en silti ole lähtenyt. Aikaa olisi ollut, jaksamista ei niinkään (poski- ja kulmahampaat + korvatulehdus = noin kolme-neljä tuntia unta yössä), mutta ei se nyt siitä ole ennenkään ollut kiinni. Päinvastoin, väsyneenä ei mikään muu saa konetta niin hyvin käyntiin kuin liikunta. Treenit on peruttu koko viikolta, koska on hiihtoloma. En ole saanut aikaiseksi ottaa kahvakuulaa, Gymstickia tai käsipainoja käteen.

Miksikö? En minä tiedä. Ei ole huvittanut. Niin kai se on. Olen mieluummin jäänyt kotiin ja istunut sohvalla, tekemättä yhtään mitään. Olen kirjoittanut opinnäytetyötä ja neulonut kaulahuivia. Olen katsonut telkkaria ja jutellut miehen kanssa. Liikunta ei vain ole yksinkertaisesti huvittanut. Olo on fyysisesti ollut loistava oikean ruoan ansiosta (sokerittomuutta takana kaksi viikkoa!) ja järki sanoo, että ei yksi löysempi viikko pahaa tee. Varsinkaan kun töissä olen tehnyt lumitöitä ja normaaliin tapaan kävellyt, nostellut lapsia, kontannut lattialla ja kyykkinyt legolaatikolla ja parinakin iltana polttanut melkoisen kasan kaloreita siivoamalla.

Mutta.

Tämä huono omatunto on jotain aivan uskomattoman hirveää. Aivan käsittämätöntä. Soimaan itseäni siitä, että olen laiska ja lihava. Että en saa mitään koskaan aikaan, en tule ikinä saavuttamaan tavoitepainoa tällä menolla. Että ei ne minua sinne sarjajoukkueeseen edes ota, kun olen niin saamaton paska. Että sama kai se olisi mättää keksiä ja suklaata naamaan, kun en liiku kuitenkaan eli mitään ei tapahdu.

Niin kammottavan tuttuja ajatuksia. Niin kammottavan helposti meinaan uskoa, ettei minusta ole mihinkään. Niin kammottavan tosissani mietin, että pitäiskö kuitenkin laittaa ne kamat niskaan ja lähteä, vaikkei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Ei siksi, että tulisi parempi mieli, vaan siksi, että olen niin lihava ja minun on pakko mennä.

Kuulostan sekopäältä, tiedän.

Ehkä minä kuitenkin lähden käymään. Lyhyesti vain. Ja oikeasti vain siksi, että saisin vähän raitista ilmaa. Kokeilemaan myös, että onko minusta talvijuoksijaksi ja että onko se juoksu yhtään kevyempää kuin 7kg sitten.