Ihan vaan koska haluan

Minä en tiedä mitä minä teen.

Minua ei kiinnosta. Painonpudotus nimittäin.

Aloin joulukuun alkupuolella vaakalakkoon. Huijasin - kävin ensimmäisten parin viikon jälkeen noin kerran viikossa vaa'alla, koska en uskaltanut jättää käymättäkään. Pelkäsin, että paino alkaa salakavalasti nousta ja tajuan helmikuussa painavani taas 90 kiloa (niinkuin tuollaista 7 kilon painonnousua ei huomaisi). No, paino seilaili kuitenkin turvallisesti siinä 82,8-83,3 välillä eli puolen kilon sisällä. Tänään aamupaino oli 83,0, samoissa mennään siis.

Toisaalta olen toki hurjan iloinen. Olen oppinut pitämään ruokavalioni perusterveellisenä ja liikkumaan niin, ettei paino nouse lainkaan vaikka söisin joka päivä herkkuja. Tai siis ei mikään söisin, vaan syön. En mitään älyttömiä määriä, tietenkään, kun paino pysyy hyvin kurissa liikunnalla. Mutta joka päivä menee jotakin. Suklaapatukka, muutama keksi, vähän jäätelöä, pussillinen ruissipsejä (kammottava paheeni...), irtokarkkeja, vähän salmiakkia... mitä vaan. Aloitan joka aamu herkkulakon ja lopetan sen viimeistään päivällisen jälkeen.

Minua ei kiinnosta pätkääkään myöskään juoksu. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mutta totesinpa nyt senkin, koska tämän päivän lenkki vaihtui pariin kääretorttupalaan, suklaahan ja niihin hemmetin ruissipseihin. Minua ei kiinnosta lähteä lenkille, koska vihaan juoksua. En saa siitä mitään nautintoa. Joo, lenkin jälkeen on toki ihan hyvä olo kun tuli lähdettyä eikä pakkaslenkin ja saunan aikaansaamaa lihaspolttelua parempaa juuri ole, mutta itse lenkki on pelkkää tuskaa suoraan sanottuna. Ja ihan joka kerta, mitäpä sitä itseään huijaamaan. Juostessa ajattelen tasan sitä, miten ärsyttävän pitkä matka kotiin on. Mihinkään ei satu, juoksu ei tunnu liian rankalta eli ei ole siitäkään kiinni että juoksisin liian kovaa, kamppeet on asialliset, mikään ei ole siis periaatteessa vialla. Tai joo, on ärsyttävää juosta kun ei näe mitään, mutta eipä se juoksu sen kivempaa ole viikonloppuisinkaan vaikka näenkin.

Ja sitten toisaalta haluaisin niin paljon saada itseäni niskasta kiinni ja pudottaa ne kymmenisen kiloa. Mutta ei. En vaan saa tehtyä sitä.

Paitsi että saan. Pakkohan minun on. Ihan vain koska haluan. Ha-lu-an.