Sivut

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannusaaton ajatusoksennus

No helou vaan. Nyt tämän kirjoitustahdin pitäisi taas normalisoitua siihen pariin-kolmeen kertaan viikossa, kun kiireviikko meni jo. En ole muistanut (ihan tosi!!) käydä vaa'alla, joten lukemista en tiedä. No, sokerilakko ei ihan ole pitänyt, joten en odota mitään -2kg tulosta maanantaina.

Sokerilakon tilanne on aika jännittävä. Viime viikolla meni perjantaina työpaikan virkistäytymisessä karkkia ja raparperipiirakkaa, tällä viikolla tiistaina suklaapatukka ja keskiviikkona pulla. Niin ja eilen pari dominokeksiä töissä ja pari suklaakarkkia miehen pussista. Kummallisinta on, ettei minulla ole edes morkkista. Olen käynyt juoksemassa, kahvakuulaillut ja pelannut jalkapalloa (huippua!). Keskiviikkona kävin myös salilla tekemässä erittäin hyvän, koko kropan perustreenin. Oli jotenkin tosi hyvä fiilis alusta loppuun ja tein useamman sarjan entisillä maksimipainoilla (teen siis normaalisti 4 10 toiston sarjaa, joista 1-2 kevyemmillä ja 2-3 sitten raskaammilla, eilen tein 0-1 sarjaa kevyillä, 2-3 sarjaa raskailla ja 1 sarjan uusilla maksimeilla). Jee. Eilen piti juosta intervallilenkki, mutten vaan jaksanut lähteä. Tänäänkään en juoksemaan pääse, mutta lopettelin juuri 30min tappotahtisen kuntopiirin (sis. 114 hyppyä). Huomenna on taas juoksupäivä, samoin sunnuntaina. Huomenna varmaan pitkä peruslenkki ja sunnuntaina sitten ne intervallit, ja jos vaan aikaa riittää niin ehkäpä siihen päälle vielä punttia.

En tiedä miksen vain ole kokonaan ilman sokeria, koska tällä liikuntamäärällä paino tippuisi tasan varmasti jo pelkästään ne suklaat heivaamalla. Arvaan jo valmiiksi, että herkuttelen myös tänään; lähdemme viettämään juhannusaattoa miehen isän ja tämän naisystävän kanssa ja minä lupasin leipoa kakun, enkä tosiaankaan usko että naisystäväkään ihan tyhjien lautasten kanssa siellä odottaa.

Ehdin eilen kyseenalaistaa jo koko tietoisen painonpudotuksenkin. Juu, minulla on vielä suunnilleen 12kg BMI:n mukaiseen normaalipainoon, mutta jotenkin se ei vaan motivoi tarpeeksi. Olen tosi hyvässä kunnossa ja kunto paranee entisestään koko ajan. Äskeiseenkin tappotreeniin olisin todennäköisesti kuollut vielä talvella, nyt syke tasaantui nopeasti eikä jälkeenpäinkään vapisuta enää samaan tyyliin kuin esim. ensimmäisten salikertojen jälkeen. Mulla on tosi hyvä olo ja se näkyy myös ulospäin. Laitoin aamulla päälleni mekon sen kummempia miettimättä, kunnes tajusin etten ole käyttänyt mekkoja moneen vuoteen. Ja äsken sain vähän hullun idean kokeilla, kuinka pitkä matka vielä on siihen, että yo-mekko menee kiinni - juhlien aikaan painoin noin 80 kiloa eli noin kahdeksan kiloa vähemmän kuin nyt. Oletuksena siis oli, ettei se vielä mene kiinni, kun ei se mennyt häidenkään aikaan 3 vuotta sitten kun painoin suunnilleen saman verran kuin nyt. No niin vain sujahti vetskari ylös asti ja mekko istui tosi nätisti! Onhan se tiukempi kuin silloin juhlapäivänä, mutta on mulla isommat tissitkin ja tosiaan se 8kg enemmän painoa. Puhkesin hillittömään itkuun seistessäni siinä peilin edessä kun tajusin, että mulla ihan tosi on tämä mekko päällä ja vaikka painoa on saman verran kuin 3v sitten, niin urheilu tekee mitä ilmeisemmin jotakin.

Kirjoitin vielä kolme viikkoa sitten valtavasta motivaatiopiikistä ja päätöksestä kiristää ne 20kg vaikka väkisin pois. Nyt kun luen tuota tekstiä uudelleen, en yhtäkkiä voikaan allekirjoittaa sitä. Joo, tulevaisuus on iso juttu ja motivoi edelleen. Mutta enää en olekaan ihan varma siitä, onko jouluaatto sittenkään se deadline ja jos on, niin pitäisikö sitä tavoitetta kuitenkin katsoa vielä uudelleen. Tuo yo-mekon sovittaminen nimittäin taisi todistaa sen, että jos paino onkin nyt sama kuin 3v sitten, niin mitat ei passaa yksiin enää. Johtuuko se sitten lihaksesta, synnytyksen tuomasta lantionleventymisestä vai pari kuppikokoa isommista rinnoista, on toisarvoinen juttu. Pointti on siinä, etten tiedä onko se maaginen 68 kiloa sittenkään saavutettavissa tai edes tarpeellinen tavoite. Mitä jos jonain aamuna herään, katson peiliin ja tajuan, että nyt on juuri tasan hyvä ja puntari näyttääkin vaikka 75 kiloa? Pitääkö minun väkisin vielä puskea ne viimeiset 7kg vai voinko keskittyä ylläpitoon?

Tavoitteesta en silti halua luopua, kyllä se sokerin jättäminen ja aktiivinen painonpudotuskin kolkuttelee vielä tuolla takaraivossa. Ehkä sitten klassisesti juhannuksen jälkeen maanantaina jätän ne herkut pois ja keskityn sarjakautta varten treenaamiseen. Kyllähän sekin on nimittäin fakta, että treenattava on ja kovaa jos lokakuussa meinaa pelata aloituskuusikossa. Ja mikäpä sen helpompaa kuin jättää ylimääräiset hötöt ruokavaliosta pois niin painokin tippuu siinä sivussa sitten.

Painoindeksin mukaan normaalipaino 174-senttisellä olisi 75,7 kiloa. Se kuulostaa tänään siltä, mihin haluan tavoitteeni asettaa. Katsellaan sen jälkeen jatkoa; jos vielä tuntuu että paukkuja riittää niin sitten niin. Mutta jos tuo paino tuntuu hyvältä, niin sitten saan olla siinä. Tuohon on kuitenkin tosiaan vielä se reipas 12kg matkaa ja edessä on valtavasti treeniä, joten kroppa ehtii muuttua vielä tuon kilohaarukan sisällä vaikka miten paljon. Jossain vaiheessa minun pitäisi myös tosissani sisäistää ja hyväksyä sekin, että minusta ei koskaan tule fitness-kisaajaa eikä sixback ole missään nimessä saavutettavissa, kiitos vatsanseudun raskausarpien ja löysän, "ylimääräisen" ihon. Ja toinen iso juttu on se, että siinä tavoitepainossa olisi tarkoitus tosissaan pysyä tulevia raskauksia lukuunottamatta seuraavat 40 vuotta vähintäänkin, joten siinäkin mielessä tuo 68 kiloa on kohtuuhurja tavoite, kun se on alle viiden kilon päässä lukioiän pienimmästä painostani.

Ehdin minä miettiä sitäkin, onko tämä luovuttamista tai että olenko mä vaan niin tajuttoman heikko, etten osaa pysyä erossa suklaasta ja sitten oikeutan ne herkut itselleni tällä tavalla. No ehkä vähän niinkin, olenhan perusluonteeltani kuitenkin kohtuullisen laiska. Silti tässä on mun mielestä ennenkaikkea kyse aikuistumisesta ja sen ymmärtämisestä, että maailmassa - painonpudotuksessakin - on olemassa muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen. Ettei aina tarvitse olla paras ja että kyllä se "Pudotin painoa 23 kiloa" kuulostaa aivan yhtä hyvältä kuin "Pudotin painoa 30 kiloa". Ja ettei se suklaapala ole merkki heikkoudesta ja luuseriudesta vaan siitä, että olen ihminen joka tykkää suklaasta. Niin kauan kuin syön sen suklaapatukkani ennen tai jälkeen kovan salitreenin niin homma on tasapainossa. Sitten jos se suklaapatukka vaihtuu levyksi ja treenejä alkaa viikoittain jäädä väliin "koska en jaksanut", niin on aika tehdä jotakin.

Eli siis kaiken tämän järkyttävän pitkän ajatusoksennuksen pointti taisi olla se, että täten päätän painaa jouluaattoaamuna korkeintaan 75,7 kiloa. Sivupalkkiin tulee pientä viilausta ja asenteeseen toivottavasti myös, kun olen ihan pian projektin puolivälissä!

4 kommenttia:

  1. Miulla oli muutama viikko sitten ihan tasan tällainen fiilis. Normaalipainoon on edelleen se pari kiloa, mutta kun olo tuntuu hyvältä. Ei kai ne pari ylimääräistä kiloa voi olla sellainen ongelma, että on pakko väkisin pusertaa. Mutta toisaalta taas mie haluan sinne normaalipainoon. Nyt miulla vaan ei ole mikään kiire. Jos se paino ei putoa kesällä yhtään, niin sitten ei putoa. En minä jaksa ressata tuommoisia... enää. Se ei kuitenkaan tarkoita, että en haluaisi muuttaa joitain asioita tai olla herkuitta edelleen. Se tarkoittaa vain sitä, että elämässä saa ja pitääkin olla muutakin kuin se mitä numeroa vaaka minäkin aamuna näyttää. Tavallaan ollaan siis samoissa fiiliksissä. Painonpudotus on toivottavaa, mutta mitäpä sitä väkisin riuhtomaan. :) Ite en oo kans vaakaa vilkuillutkaan muutamana päivänä, kun ennen pompin sillä pakkomielteisesti muutamaankin otteeseen päivässä... Ehkä sitä jotenkin kasvaa ihmisenä tällaisten pitkien projektien aikana. Alussa menee alkuinnostuksella jo pitkälle, mutta jossain vaiheessa tajuaa, että on elämässä tärkeämpiäkin juttuja. Elämä on elämistä, ei laihduttamista, varten. :)

    Hauskaa juhannusta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti muuten totta tuo, että tällainen projekti kasvattaa. Pakkohan sen on, kun painonpudotuksesta kuitenkin niin valtavan suuri osa tapahtuu pään sisällä. Kukaan muu ei voi laittaa ruokaa mulle suuhun tai juosta mun puolesta sitä lenkkiä, vaan mun ihan ite pitää tehdä ne valinnat. Ja koska mulla ainakin on niin älytön määrä kaikkia pinttyneitä tapoja ja ajatusmalleja, niin painonpudotus ei toimi niin kauan kuin niistä ei päästä eroon. Niistä eroon pääseminen taas vaatii pitkiä itsetutkiskeluja ja raivorehellisyyttä.

      Poista
  2. Sä oot muuttanut jo NIIN paljon elämässäsi,ja saavuttanut tällä projektilla niin paljon, että musta toi ajattelun muutos on lähinnä terve reaktio. Kun loppujen lopuksi, eikö se alkuperäinen ajatus kumminkin ollut, että olisit koossa ja painossa, jossa tuntisit olosi ja ulkonäkösi sellaisiksi, että olisit itse tyytyväinen? Aivan mahtavaa, että olet noissa tuntemuksissa nyt, tosi inspiroivaa! Mulla kas kun vasta on projekti alussaan vasta.... :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se alkuperäinen ajatus tosiaan oli :) Ja siihen pyritään edelleen. Vaikka olo on mulla hyvä nyt, niin missään nimessä en ole vielä tyytyväinen tähän hetkeen ja tähän kroppaan - siispä jatkamme vielä eteenpäin, mutta ehkä vähän toisella asenteella. Ei ole pakko olla paras kaikista, vaan riittää että on paras omassa projektissaan! :)

      Ihanaa kuulla että inspiroin! Tsemppiä sullekin projektiin! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi, arvostan sitä! :)