Juupasejuu. Aamulla painoin 84,9 kiloa. Että joo. Mutta ihan saan itseäni syyttää!
Viime viikkoina ei ole nimittäin kiinnostanut joku ruokavalio yhtään. Ei siis niin vähääkään. Ei, vaikka vasta kirjoitinkin että joo nyt minä rupean herkkulakkoon ja kaikkea. Sitä kesti viikon. Liikuntakaan ei ole pariin viikkoon maittanut entiseen malliin, vaikka olen minä kiltisti sen 4-6 treeniä puskenutkin menemään. Ainoa, mikä on napannut ollenkaan, on lajitreenit. Niitä onkin taas kolme viikossa ja harrastevuoro päälle, mutta eipä ne yksinään oikein riitä mihinkään.
On vaan jotenkin niin blaahihansama-olo koko painonpudotuksen suhteen. On muka niin hyvä olla ja läpäläpälää. On kai, tai siis, onhan mulla hyvä näinkin. Olen hyvässä kunnossa, kehityn koko ajan, vaatekaupoissa ei tartte ostaa isointa kokoa (ihan niinku mulla rahaa johonkin vaatteisiin olis, mutta siis teoriassa), ruokavalio on pääpiirteittäin aivan kunnossa ja sitä rataa.
Mutkumutkumutku. Sitten tulee se mutku. Mutku mä vaan haluan painaa alle 80kg ja edelleen jossain takaraivossa kolkuttelee jopa se 70 kilon rajapyykki. Koska en minä oikeasti halua loppuelämääni näyttää tältä. Koska olen minä edelleen ihan oikeasti ylipainoinen. Lihava. No, rumakin.
Miksi en sitten saa itseäni niskasta kiinni? Mikä siinä suklaalevyssä on muka niin mahtavaa? Tai omenapiirakassa (ok, suomalaisista ompuista tehty tuore omenapiirakka on mahtavaa)? Miksi minä en saa pidettyä itseäni ruodussa sen vertaa, että pääsisin edes siihen normaalipainoon? Mikä minua vaivaa?!
Jos nyt tässä vaiheessa kertoisin, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella, todella vakavasti harkinnut ateriankorvikedieettiä. (Juu tässä vaiheessa saa ottaa olkapäistä kiinni ja ravistella.) Siis nutrilettiä tai sellaista. Että jos niillä saisi sen viimeisen 10kg runtattua vauhdilla pois, niin sitten voisin keskittyä ylläpitoon. Koska kyllä minä sen näköjään osaan, ei siihen muuta vaadita kuin normitreenitahti ja vähän suklaata.
Fiksu laskee, ettei pudottamiseen tarvitse kuin jättää ne suklaat ja muu ylimääräinen kökkö pois.
Ja minä en saa sitä aikaiseksi.
Luuseri lähtee nyt töihin. Parempaa keskiviikkoa teille.
Sivut
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
lauantai 7. syyskuuta 2013
Pieni miinus ja sekalaisia kuulumisia
Flunssasta toivuttu! Maanantain ja tiistain vielä himmailin, maanantaina en ollut töissäkään. Keskiviikkona kävin varovaisella 4,5km juoksulenkillä ja torstain reenit menivät flunssaolon puolesta jo hyvin. Harmi vaan että alaselkä kipuili koko ajan niin, etten todellakaan päässyt tekemään täydellä teholla oikein mitään, blaah. Selkäkin on nyt kuitenkin parempana, onneksi.
Eilen pidin vapaapäivän, kun olin turkasen väsynyt töiden jälkeen ja kömminkin sänkyyn jo puoli kymmeneltä. Ylös pääsin jopa yhdeksältä, että oho hups vain. :D Tänään olisi tarkoitus joko juosta tai pyöräillä, ja huomenna onkin jännä päivä; pääsen pitkästä, pitkästä aikaa pumpiin! Täällä tuo pump on normaalisti tiistaisin ja se ei mulle käy partiohommien vuoksi (ja pitäis sitä vissiin kotonakin joskus olla?), mutta nyt on ohjaajan poissaolojen vuoksi kaksi sunnuntaipumpia peräkkäin. Jee :) Yritin kyllä ilmoittautumisen yhteydessä kiitellä ohjaajaa hulluna sunnuntaipumpista vähän siinä toivossa, että niitä jatkossa alkaisi olla vakituisemminkin. Huomenna yritän parhaani mukaan ehtiä myös uimaan, koska niska-hartiaseutu on niin tukossa että päätä särkee ihan koko ajan. Tuolla uimahallilla on ihan surkeat aukioloajat, joten uintia en saa ängettyä vakkariksi viikko-ohjelmaan millään, mutta nyt kyllä tosiaan olisi oikeasti tarve päästä.
Niin joo ja miinustakin on havaittu, aamupaino tänään 84,7! Alle kilo enää 15 kilon merkkipaaluun, aika jees. Jospa tuo kuukauden kestänyt jumi olisi nyt helpottanut ja paino putoaisi taas vähän ripeämpään tahtiin.
Sellaista tänne. Me lähdetään tytön kanssa nyt ulos, kun aamupäivä on mennyt siivouspuuhissa. Palaillaan!
Eilen pidin vapaapäivän, kun olin turkasen väsynyt töiden jälkeen ja kömminkin sänkyyn jo puoli kymmeneltä. Ylös pääsin jopa yhdeksältä, että oho hups vain. :D Tänään olisi tarkoitus joko juosta tai pyöräillä, ja huomenna onkin jännä päivä; pääsen pitkästä, pitkästä aikaa pumpiin! Täällä tuo pump on normaalisti tiistaisin ja se ei mulle käy partiohommien vuoksi (ja pitäis sitä vissiin kotonakin joskus olla?), mutta nyt on ohjaajan poissaolojen vuoksi kaksi sunnuntaipumpia peräkkäin. Jee :) Yritin kyllä ilmoittautumisen yhteydessä kiitellä ohjaajaa hulluna sunnuntaipumpista vähän siinä toivossa, että niitä jatkossa alkaisi olla vakituisemminkin. Huomenna yritän parhaani mukaan ehtiä myös uimaan, koska niska-hartiaseutu on niin tukossa että päätä särkee ihan koko ajan. Tuolla uimahallilla on ihan surkeat aukioloajat, joten uintia en saa ängettyä vakkariksi viikko-ohjelmaan millään, mutta nyt kyllä tosiaan olisi oikeasti tarve päästä.
Niin joo ja miinustakin on havaittu, aamupaino tänään 84,7! Alle kilo enää 15 kilon merkkipaaluun, aika jees. Jospa tuo kuukauden kestänyt jumi olisi nyt helpottanut ja paino putoaisi taas vähän ripeämpään tahtiin.
Sellaista tänne. Me lähdetään tytön kanssa nyt ulos, kun aamupäivä on mennyt siivouspuuhissa. Palaillaan!
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Saikulla
Täällä aloitettiin syyskuu tyylikkäästi flunssalla. Onpa kivaa... tänään on kyllä jo rutkasti parempi olo kuin eilen, mutta treenitauko venyy kyllä tällä kurkkukivulla ja rääntuotannolla vähintäänkin tiistaille. Blaah.
Aamupaino oli tänään 85,1, että iloisen jumin merkeissä mennään. Jotenkin en jaksa edes välittää. Syömiset on olleet erittäin jees, liikunnat samoin. Ei mulla haittaa. Kyllä se sieltä tippuu, pikkuhiljaa.
Tukossa olevat aivot eivät nyt kykene tämän kummempaan postaukseen. Palaillaan hieman terveemmissä merkeissä!
Aamupaino oli tänään 85,1, että iloisen jumin merkeissä mennään. Jotenkin en jaksa edes välittää. Syömiset on olleet erittäin jees, liikunnat samoin. Ei mulla haittaa. Kyllä se sieltä tippuu, pikkuhiljaa.
Tukossa olevat aivot eivät nyt kykene tämän kummempaan postaukseen. Palaillaan hieman terveemmissä merkeissä!
torstai 22. elokuuta 2013
Liikkumisia ja ryhtiliike, taas
Täällä mennään iloisen jumituksen parissa, eilen paino 85,3. No jospa se ensi viikolla! Täytynee vähentää tuota keksin mussuttamista, jotenkin tuntuu taas että on karannut vähän lapasesta. Äh, on niin helppoa lipsua vanhoihin tapoihin, koska olenhan minä jo ihan hyvä näin. No juu ehkä olen, mutta kyllä minä tahtoisin sinne seiskalla alkaviin lukuihin ihan tosissani!
Pari viikkoa on tullut liikuttua näin:
Ma - Lentopallo 2h
Ti - Beachvolley 2h
Ke - Lepo
To - Lentopallo 2h
Pe - Lepo
La - Puntti 1h 15min, juoksu 1h 4min/10km
Su - Lepo
Ma - Lentopallo 2h
Ti - Kuntopiiri 30min
Ke - Lepo
To - Lentopallo 1h 30min
Pe - Marjastus 1h 30min
La - Juoksu 30min (sis. spurtit ja loikkaharjoitus)
Su - Marjastus 1h 50min
Ja tämä meneillään oleva viikko:
Ma - Lentopallo 2h
Ti - Lepo
Ke - Puntti 1h
To - Lentopallo 1h 30min
Pe - Juoksu 45min-1h
La - Puntti/Lepo/Marjastus
Su - Puntti/Juoksu/Marjastus
Että treenit ne vaan kulkee, vaikka sokeria meneekin ihan liikaa. On kyllä silti ihan parasta huomata, että vaikka mussuttaisin niitä keksejä, niin paino ei nousekaan. Ainakin tiedän osaavani toimia sitten ylläpitovaiheessa ja se rauhoittaa kyllä kovastikin. Yksi suurimmista peloistani kun on lihoa kaikki takaisin ja kaikkein pahimmassa tapauksessa vielä jotain ekstraakin...
Mutta joo, nyt vain pitäisi saada isompaa vaihdetta silmään. Jospa pitäisin tiukkaa kuria siihen saakka, että paino alkaa seiskalla? Kohtuullisella pudotusvauhdilla se tarkoittaisi paria-kolmea kuukautta. Ihan en ehdi siihen, että olisin tytön synttäreillä 13.10. 20kg pienempi kuin viime vuonna, mutta ei se taida kauaksikaan jäädä. Juu, näin minä teen. Ennen noita synttäreitä ei ole tulossa minkään sortin kissanristiäisiä, joten eipä ole mitään tekosyytäkään sitten herkutella. Eli jep, nyt siis mennään täysillä noihin kekkereihin saakka! Sopivasti kausikin alkaa lokakuussa ja senkin takia on hyvä vähän nostaa panoksia myös syömispuolella.
Mitäs muuta tänne kuuluu. Ai joo, minun pitäisi hommata uusi juoksutakki ja melkein housutkin syyskelejä varten. Täällä alkaa olla jo aika kylmä iltaisin, ja mun reilu vuosi sitten ostamat takit on molemmat jo häiritsevästi liian suuria ja pitkät trikootkin alkaa olla vähän löysät. Stadiumin nettikaupassa olisi vielä tarjous Socin juoksupuvusta (takki ja housut) hintaan 39,90, mutta rahatilanne on ihan supertiukka... ääh. Ärsyttävää. No pitää katsella, tuossa kuitenkin säästäisi sen parikymppiä.
Mun pitää nyt alkaa siivoilemaan, meillä alkoi tytön kanssa viikonloppu kun toisella nousi kuume. Kurjaa. Palaillaan!
Pari viikkoa on tullut liikuttua näin:
Ma - Lentopallo 2h
Ti - Beachvolley 2h
Ke - Lepo
To - Lentopallo 2h
Pe - Lepo
La - Puntti 1h 15min, juoksu 1h 4min/10km
Su - Lepo
Ma - Lentopallo 2h
Ti - Kuntopiiri 30min
Ke - Lepo
To - Lentopallo 1h 30min
Pe - Marjastus 1h 30min
La - Juoksu 30min (sis. spurtit ja loikkaharjoitus)
Su - Marjastus 1h 50min
Ja tämä meneillään oleva viikko:
Ma - Lentopallo 2h
Ti - Lepo
Ke - Puntti 1h
To - Lentopallo 1h 30min
Pe - Juoksu 45min-1h
La - Puntti/Lepo/Marjastus
Su - Puntti/Juoksu/Marjastus
Että treenit ne vaan kulkee, vaikka sokeria meneekin ihan liikaa. On kyllä silti ihan parasta huomata, että vaikka mussuttaisin niitä keksejä, niin paino ei nousekaan. Ainakin tiedän osaavani toimia sitten ylläpitovaiheessa ja se rauhoittaa kyllä kovastikin. Yksi suurimmista peloistani kun on lihoa kaikki takaisin ja kaikkein pahimmassa tapauksessa vielä jotain ekstraakin...
Mutta joo, nyt vain pitäisi saada isompaa vaihdetta silmään. Jospa pitäisin tiukkaa kuria siihen saakka, että paino alkaa seiskalla? Kohtuullisella pudotusvauhdilla se tarkoittaisi paria-kolmea kuukautta. Ihan en ehdi siihen, että olisin tytön synttäreillä 13.10. 20kg pienempi kuin viime vuonna, mutta ei se taida kauaksikaan jäädä. Juu, näin minä teen. Ennen noita synttäreitä ei ole tulossa minkään sortin kissanristiäisiä, joten eipä ole mitään tekosyytäkään sitten herkutella. Eli jep, nyt siis mennään täysillä noihin kekkereihin saakka! Sopivasti kausikin alkaa lokakuussa ja senkin takia on hyvä vähän nostaa panoksia myös syömispuolella.
Mitäs muuta tänne kuuluu. Ai joo, minun pitäisi hommata uusi juoksutakki ja melkein housutkin syyskelejä varten. Täällä alkaa olla jo aika kylmä iltaisin, ja mun reilu vuosi sitten ostamat takit on molemmat jo häiritsevästi liian suuria ja pitkät trikootkin alkaa olla vähän löysät. Stadiumin nettikaupassa olisi vielä tarjous Socin juoksupuvusta (takki ja housut) hintaan 39,90, mutta rahatilanne on ihan supertiukka... ääh. Ärsyttävää. No pitää katsella, tuossa kuitenkin säästäisi sen parikymppiä.
Mun pitää nyt alkaa siivoilemaan, meillä alkoi tytön kanssa viikonloppu kun toisella nousi kuume. Kurjaa. Palaillaan!
lauantai 10. elokuuta 2013
HIIIIIIIIIIIIIIIII
MINÄ JUOKSIN KYMMENEN KILOMETRIÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ei muuta. Hyvää yötä. :D
Ei muuta. Hyvää yötä. :D
perjantai 2. elokuuta 2013
Miinusta miinusta
Palataanpa perusjuttuihin; aamupaino 85,2! Kahdessa viikossa -800g. Erittäin, erittäin hyvä siihen nähden miten viime viikko tuli perseiltyä niin treenien kuin syömistenkin osalta. Tämä viikko onkin mennyt jo taas normaalirytmissä, vaikken töihin eilen vielä päässytkään pienoismallin sairastumisen vuoksi. Jep, aloitin loman jälkeen tyylikkäästi lapsen sairaslomalla :D Pienoismalli on onneksi tänään jo rutkasti parempi, joten menee tänään mun äidin hoitoon että pääsen käymään töissä. On oikeasti jopa kiva mennä.
Viime viikon liikuntaan ei palata, mutta tällä viikolla homma on mennyt taas hyvin:
Ma - lentopallo 1h 50min
Ti - beachvolley 1h 45min, kuntopiiri 40min
Ke - lepo
To - lentopallo 1h 40min
Pe - juoksu/pyöräily, ehkä puntti
La - juoksu/pyöräily/lepo
Su - juoksu/pyöräily, puntti
Sellaista! Nyt mun pitää jo mennä, kolmen minuutin päästä pitäis periaatteessa istua autossa. Hups. :D Onneksi se ei ole niin justiinsa tänään. Mukavaa perjantaita!
Viime viikon liikuntaan ei palata, mutta tällä viikolla homma on mennyt taas hyvin:
Ma - lentopallo 1h 50min
Ti - beachvolley 1h 45min, kuntopiiri 40min
Ke - lepo
To - lentopallo 1h 40min
Pe - juoksu/pyöräily, ehkä puntti
La - juoksu/pyöräily/lepo
Su - juoksu/pyöräily, puntti
Sellaista! Nyt mun pitää jo mennä, kolmen minuutin päästä pitäis periaatteessa istua autossa. Hups. :D Onneksi se ei ole niin justiinsa tänään. Mukavaa perjantaita!
torstai 1. elokuuta 2013
Äitiydestä, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta siltä väliltä
Jokaiselle blogin lukijalle taitaa olla selvää, että minä olen äiti. Minulla on maailman ihanin, suloisin, valloittavin ja mahtavin pieni tytär, joka täyttää parin kuukauden kuluttua kunnioitettavat kaksi vuotta. Olen lueskellut säännöllisen epäsäännöllisesti niinsanottuja mammablogeja niistä kuuluisista kahdesta viivasta lähtien, mutta vain kolme on jäänyt pysyvästi lukulistalle, ja luen huomattavasti enemmän lifestyle-blogeja ja treeniblogeja. Miksikö? Osassa tökkii kirjoitustyyli, mutta suurimman osan elämäntilanteet ovat kuitenkin valovuosien päässä omastani. Vaikka olenkin äiti, olen valtavan paljon muutakin - minä ihan tosi olen 22-vuotias, ja vaikka aviomies, asuntolaina, vakityö, kaksi autoa ja kaksi koiraa ovatkin aika kaukana keskivertoparikymppisen elämästä, niin en siltikään tunne oloani erityisen kivaksi 30+-vuotiaiden äitien kanssa. Tunnen itseni usein ihan kakaraksi, varsinkin silloin, kun puhe kääntyy nuoruuteen ja siihen kuuluvaan epävarmuuteen. Tai siihen, kuinka parikymppisenä kuvitteli tietävänsä kaiken eikä kuitenkaan tiennyt mistään mitään. Toisaalta taas omanikäisten kavereideni murehtiessa kesätyöpaikkoja tai tulevien pippaloiden asukokonaisuutta, olo on tosi vanha ja ulkopuolinen. Minä olen käynyt viimeksi ulkona... ööh... enkä edes varmaan enää osaisi loihtia kasvoilleni bilemeikkiä, puhumattakaan siitä, olisiko kaapissani minkään sortin baarivaatekokonaisuutta.
No, meni heti sivuraiteille... mutta siis. Parin päivän ajan näissä äitiblogeissa on kiertänyt Mami Go Go:n Mintun eteenpäin laittama haaste. Alkuperäistä tekstiä lainatakseni:
"Näin muutama viikko sitten kuvia A Beautiful Body Projectista. Projekti lähti käyntiin kun valokuvaaja Jade Beall sattumalta näki ravintolassa ollessaan pöytien välistä pujahtavan naisen raskausarpisen vatsan. Hän ymmärsi että muillakin, ihan tavallisilla ihmisillä voi olla raskauden runtelema vartalo ja lehdissä näkyvät kauneusihanteet eivät ole kovin realistisia. Hän itse oli kovin epävarma omasta raskauden jälkeisestä vartalostaan ja masentunutkin asiasta. Hän otti itsestään muutaman kuvan ja laittoi ne nettisivulleen. Pian niin monelta samassa tilanteessa olevalta naiselta oli tullut yhteydenottoja kuvata myös heitä, että kuvista ja näiden naisten tarinoista ollaan nyt tekemässä kirja. -- Siitä syystä heitänkin nyt teille kaikille upeille blogisiskoille aika vaativan haasteen Beautiful Body Book henkeen. Olisi todella hienoa jos moni lähtisi mukaan ketomaan oman pienen tarinansa. Kuvan kanssa."
Haaste on ollut valtavan suosittu, ja olenkin tänään vieraillut useammassa äitiblogissa kuin ehkä tähänastisen äitiurani aikana yhteensä. Naiset ovat ihan oikeasti kuvanneet itseään alusvaatteisillaan, kaikkine raskausarpineen, selluliitteineen, venähtäneine napoineen ja hätäsektioarpineen. Jokainen noista postauksista on todella henkilökohtainen ja mielettömän rohkea. Kommenteissa naisia ylistetään ja kehutaan - ihan syystä. En ole nähnyt yhtäkään rumaa tai järkyttävää kuvaa, vain kauniita, muodokkaita ja muodottomia naisia, hymy kasvoilla ja vatsat rutussa. Tekstit ovat liikuttavia, fiksuja, ihania kuvauksia siitä, miten kivikkoinen on ollut tie itsensä hyväksymiseen ja miten osalla matka on vielä aivan kesken.
Minusta ette tule näkemään kuvaa alusvaatteisillani. Ette nyt, ettekä todennäköisesti koskaan. Syynä on yksinkertaisesti se, etten halua. En pysty. En uskalla.
Ja tärkeimpänä - haasteen koko ajatus lähtee siitä, että äidit hyväksyvät vartalonsa sellaisina kuin ne ovat. Jos minä hyväksyisin vartaloni tällaisena, en kirjoittaisi painonpudotukseen keskittyvää blogia. Minä tahdon muokata kroppaani, ja tuntuu lähes rikokselta myöntää se. Haasteen idea on hyvä, ja kuten sanoin, kuvat upeita. Pisteet heille, jotka pystyvät lataamaan kuvan raskausarvistaan nettiin ja kirjoittamaan saatteeseen, että tämä kroppa on kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, joita rakastan enemmän kuin mitään ja se on ihan ok etten näytä enää samalta kuin ennen.
Minä en ole tyytyväinen kroppaani, ja siksi pudotan painoani ja teen tosissani töitä sen eteen, että se näyttäisi toisenlaiselta.
Tottakai minullakin riittää työstettävää ja hyväksyttävää, sillä raskaus ja synnytys muuttivat vartaloani myös pysyvästi. Kauniit, kiinteät rinnat - juu ei ole näkynyt pariin vuoteen, raskausarvista ruttuinen vatsa - siitä en pääse eroon enää koskaan, suonikohjut polvitaipeissa ovat sentään vähän haalistuneet jo mutta tuskin katoavat kokonaan, leventynyt lantio on myöskin tullut jäädäkseen. Kropassani on kuitenkin asioita, joille voin ja haluan ja teen koko ajan jotakin. Tahdon lihaksikkaan, vahvan, kestävän ja niin kiinteän kropan kuin vain äidille on mahdollista. Se kroppa on se, jossa tiedän olevani minä - kaiken tämän läskin alta on nimittäin kuoriutumassa urheilija, joka rakastaa itsensä haastamista, veren maku suussa juoksemista, kipeitä lihaksia ja lentopalloa. Se urheilija ei jaksa, jos se ei syö oikein. Ja kun syön oikein ja urheilen näin paljon, paino tippuu ja hiljalleen saavutan sen kropan, jonka tahdon.
Olisihan se varmaan vapauttavaa katsoa peiliin ja ajatella, että hei, olen kaunis juuri tällaisena. Kivaa, jos joku niin voi tehdä. Minä en voi, en vielä. Kuitenkin viimeksi tänäaamuna noin viiden aikaan, käytyäni suihkussa pesemässä lapsen oksennukset pois iholtani, katsoin peiliin ja ajattelin, että ehkä olen tosiaan hoikistunut. Viikko sitten tiistaina katsoin sovituskopissa peiliin ja itkin onnesta, kun kiskoin jalkaani koon 44 housut ja ne paitsi mahtuivat, myös istuivat hyvin ja näyttivät hyvältä. Eilen mies kuvasi videolle tytärtämme ja vilahdin taustalla topissa ja verkkareissa, ja suustani pääsi spontaani olenko tosiaan jo noin hoikka? Ja mikä hienointa, käsivarsikompleksi alkaa toden teolla helpottaa - olen viimeiset kolme viikkoa nostanut jokaisissa treeneissä t-paidan hihat ylös, koska muuten ne isoiksi jääneet paidat nousevat hypätessä korviin. Eikä minua ole ahdistanut se kertaakaan. Kieltämättä tuntuu aika mielettömän hyvältä myös se, että vaatekokoni tosiaan on jo L/44, eikä enää XL/46-48.
Parempaan päin siis ollaan menossa koko ajan, ja väitän, että se johtuu tasan tarkkaan paremmasta fyysisestä kunnostani sekä hoikistumisestani eikä suinkaan lapsestani. En ole itselleni yhtään sen armollisempi kuin ennen lastakaan, enkä tykkää raskausarvistani tai suonikohjuistani. En osaa ajatella, että no, kannoin maailman kauneinta lasta ja se oli sen arvoista. Eikä se sitä tarkoita, etten rakastaisi lastani, ei todellakaan. Tottakai rakastan. Nämä liikakilot ovat kuitenkin ihan itse syötyjä ja ne olivat olemassa jo ennen lasta - ensimmäisessä neuvolassa painoin sen vanhan tutun 98,8 kiloa. Raskausaikana paino nousi vähän reilut 11 kiloa, ja ne 11 kiloa olivat poissa ennen ristiäisiä. Minun kroppani tuntui vieraalta jo ennen lasta, enkä nyt halua enkä edes pystyisi kirkkain silmin väittämään, että olen pehmeä tai kurvikas äiti, koska ei lapsi näitä "kurveja" aikaansaanut, vaan minä ihan itse idioottimaisilla valinnoillani.
Kahden viime päivän ajan on tosiaan tuntunut siltä, että olen ehkä maailman ainoa äiti, joka ei hyväksy kroppaansa sellaisena kuin se on, eikä edes yritä vaan pyrkii muokkaamaan kroppaansa mieleisekseen. Se tuntuu lähestulkoon maanpetturuudelta ja siltä, että olen aivoton kana, valtavan koneiston uhri, joka pyrkii toteuttamaan mahdottomia kauneusihanteita ja on menettänyt itsetuntonsa siinä sivussa.
Väärin. Minä olen nyt, 22 vuoden jälkeen, reilun vuoden laihdutuksen ja aktiivisen liikkumisen tuloksena ensimmäistä kertaa elämässäni ihan todella kasaamassa itsetuntoni sirpaleista jotain ehjää ja vahvaa. Vaikka minulla on vielä yli kymmenen kiloa tavoitepainooni ja vaikka työtä on myös henkisellä puolella mielettömän paljon, niin - uskallanko edes kirjoittaa tätä! - minä ihan oikeasti, hetkittäin, välähdyksinä arjen keskellä, olen tuntenut itseni kauniimmaksi kuin koskaan. Ja se tuntuu kuulkaas hyvältä. :)
No, meni heti sivuraiteille... mutta siis. Parin päivän ajan näissä äitiblogeissa on kiertänyt Mami Go Go:n Mintun eteenpäin laittama haaste. Alkuperäistä tekstiä lainatakseni:
"Näin muutama viikko sitten kuvia A Beautiful Body Projectista. Projekti lähti käyntiin kun valokuvaaja Jade Beall sattumalta näki ravintolassa ollessaan pöytien välistä pujahtavan naisen raskausarpisen vatsan. Hän ymmärsi että muillakin, ihan tavallisilla ihmisillä voi olla raskauden runtelema vartalo ja lehdissä näkyvät kauneusihanteet eivät ole kovin realistisia. Hän itse oli kovin epävarma omasta raskauden jälkeisestä vartalostaan ja masentunutkin asiasta. Hän otti itsestään muutaman kuvan ja laittoi ne nettisivulleen. Pian niin monelta samassa tilanteessa olevalta naiselta oli tullut yhteydenottoja kuvata myös heitä, että kuvista ja näiden naisten tarinoista ollaan nyt tekemässä kirja. -- Siitä syystä heitänkin nyt teille kaikille upeille blogisiskoille aika vaativan haasteen Beautiful Body Book henkeen. Olisi todella hienoa jos moni lähtisi mukaan ketomaan oman pienen tarinansa. Kuvan kanssa."
Haaste on ollut valtavan suosittu, ja olenkin tänään vieraillut useammassa äitiblogissa kuin ehkä tähänastisen äitiurani aikana yhteensä. Naiset ovat ihan oikeasti kuvanneet itseään alusvaatteisillaan, kaikkine raskausarpineen, selluliitteineen, venähtäneine napoineen ja hätäsektioarpineen. Jokainen noista postauksista on todella henkilökohtainen ja mielettömän rohkea. Kommenteissa naisia ylistetään ja kehutaan - ihan syystä. En ole nähnyt yhtäkään rumaa tai järkyttävää kuvaa, vain kauniita, muodokkaita ja muodottomia naisia, hymy kasvoilla ja vatsat rutussa. Tekstit ovat liikuttavia, fiksuja, ihania kuvauksia siitä, miten kivikkoinen on ollut tie itsensä hyväksymiseen ja miten osalla matka on vielä aivan kesken.
Minusta ette tule näkemään kuvaa alusvaatteisillani. Ette nyt, ettekä todennäköisesti koskaan. Syynä on yksinkertaisesti se, etten halua. En pysty. En uskalla.
Ja tärkeimpänä - haasteen koko ajatus lähtee siitä, että äidit hyväksyvät vartalonsa sellaisina kuin ne ovat. Jos minä hyväksyisin vartaloni tällaisena, en kirjoittaisi painonpudotukseen keskittyvää blogia. Minä tahdon muokata kroppaani, ja tuntuu lähes rikokselta myöntää se. Haasteen idea on hyvä, ja kuten sanoin, kuvat upeita. Pisteet heille, jotka pystyvät lataamaan kuvan raskausarvistaan nettiin ja kirjoittamaan saatteeseen, että tämä kroppa on kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, joita rakastan enemmän kuin mitään ja se on ihan ok etten näytä enää samalta kuin ennen.
Minä en ole tyytyväinen kroppaani, ja siksi pudotan painoani ja teen tosissani töitä sen eteen, että se näyttäisi toisenlaiselta.
Tottakai minullakin riittää työstettävää ja hyväksyttävää, sillä raskaus ja synnytys muuttivat vartaloani myös pysyvästi. Kauniit, kiinteät rinnat - juu ei ole näkynyt pariin vuoteen, raskausarvista ruttuinen vatsa - siitä en pääse eroon enää koskaan, suonikohjut polvitaipeissa ovat sentään vähän haalistuneet jo mutta tuskin katoavat kokonaan, leventynyt lantio on myöskin tullut jäädäkseen. Kropassani on kuitenkin asioita, joille voin ja haluan ja teen koko ajan jotakin. Tahdon lihaksikkaan, vahvan, kestävän ja niin kiinteän kropan kuin vain äidille on mahdollista. Se kroppa on se, jossa tiedän olevani minä - kaiken tämän läskin alta on nimittäin kuoriutumassa urheilija, joka rakastaa itsensä haastamista, veren maku suussa juoksemista, kipeitä lihaksia ja lentopalloa. Se urheilija ei jaksa, jos se ei syö oikein. Ja kun syön oikein ja urheilen näin paljon, paino tippuu ja hiljalleen saavutan sen kropan, jonka tahdon.
Olisihan se varmaan vapauttavaa katsoa peiliin ja ajatella, että hei, olen kaunis juuri tällaisena. Kivaa, jos joku niin voi tehdä. Minä en voi, en vielä. Kuitenkin viimeksi tänäaamuna noin viiden aikaan, käytyäni suihkussa pesemässä lapsen oksennukset pois iholtani, katsoin peiliin ja ajattelin, että ehkä olen tosiaan hoikistunut. Viikko sitten tiistaina katsoin sovituskopissa peiliin ja itkin onnesta, kun kiskoin jalkaani koon 44 housut ja ne paitsi mahtuivat, myös istuivat hyvin ja näyttivät hyvältä. Eilen mies kuvasi videolle tytärtämme ja vilahdin taustalla topissa ja verkkareissa, ja suustani pääsi spontaani olenko tosiaan jo noin hoikka? Ja mikä hienointa, käsivarsikompleksi alkaa toden teolla helpottaa - olen viimeiset kolme viikkoa nostanut jokaisissa treeneissä t-paidan hihat ylös, koska muuten ne isoiksi jääneet paidat nousevat hypätessä korviin. Eikä minua ole ahdistanut se kertaakaan. Kieltämättä tuntuu aika mielettömän hyvältä myös se, että vaatekokoni tosiaan on jo L/44, eikä enää XL/46-48.
Parempaan päin siis ollaan menossa koko ajan, ja väitän, että se johtuu tasan tarkkaan paremmasta fyysisestä kunnostani sekä hoikistumisestani eikä suinkaan lapsestani. En ole itselleni yhtään sen armollisempi kuin ennen lastakaan, enkä tykkää raskausarvistani tai suonikohjuistani. En osaa ajatella, että no, kannoin maailman kauneinta lasta ja se oli sen arvoista. Eikä se sitä tarkoita, etten rakastaisi lastani, ei todellakaan. Tottakai rakastan. Nämä liikakilot ovat kuitenkin ihan itse syötyjä ja ne olivat olemassa jo ennen lasta - ensimmäisessä neuvolassa painoin sen vanhan tutun 98,8 kiloa. Raskausaikana paino nousi vähän reilut 11 kiloa, ja ne 11 kiloa olivat poissa ennen ristiäisiä. Minun kroppani tuntui vieraalta jo ennen lasta, enkä nyt halua enkä edes pystyisi kirkkain silmin väittämään, että olen pehmeä tai kurvikas äiti, koska ei lapsi näitä "kurveja" aikaansaanut, vaan minä ihan itse idioottimaisilla valinnoillani.
Kahden viime päivän ajan on tosiaan tuntunut siltä, että olen ehkä maailman ainoa äiti, joka ei hyväksy kroppaansa sellaisena kuin se on, eikä edes yritä vaan pyrkii muokkaamaan kroppaansa mieleisekseen. Se tuntuu lähestulkoon maanpetturuudelta ja siltä, että olen aivoton kana, valtavan koneiston uhri, joka pyrkii toteuttamaan mahdottomia kauneusihanteita ja on menettänyt itsetuntonsa siinä sivussa.
Väärin. Minä olen nyt, 22 vuoden jälkeen, reilun vuoden laihdutuksen ja aktiivisen liikkumisen tuloksena ensimmäistä kertaa elämässäni ihan todella kasaamassa itsetuntoni sirpaleista jotain ehjää ja vahvaa. Vaikka minulla on vielä yli kymmenen kiloa tavoitepainooni ja vaikka työtä on myös henkisellä puolella mielettömän paljon, niin - uskallanko edes kirjoittaa tätä! - minä ihan oikeasti, hetkittäin, välähdyksinä arjen keskellä, olen tuntenut itseni kauniimmaksi kuin koskaan. Ja se tuntuu kuulkaas hyvältä. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)