Sivut

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Keskiviikkoinen ajatusvirta

Tänään ajattelin kirjoittaa itsetunnosta. Tarkalleen ottaen siitä, kun se on aivan tuhannen palasina ja oikeampi käsite on oikeastaan itseinho.

Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta. Ollakseni rehellinen, tuosta tammikuisesta aamusta ei ole juurikaan tultu eteenpäin. Eilen tulin itkien treeneistä kotiin, koska olin niin pohjattoman surkea. Tai sellainen tunne minulla oli. Kaikki muut puolustivat aktiivisemmin, löivät kovempaa, syöttivät paremmin, torjuivat useammin. Minä tunsin olevani vain tiellä. Ajattelin, että jos joukkueessa olisi suunnilleen kuka tahansa muu, niin minä en kuuluisi aloituskuusikkoon. Minua roikotetaan siinä mukana vain, koska olen ainoa vaihtoehto ja satun olemaan 20cm pidempi kuin kakkoslibero. Junnujen vanhemmat ja poikaystävät miettivät, että mitä ihmettä toi yksi läski tuolla kentällä tekee, kun ei se mitään osaa.

Sama tunne on vaivannut minua muutenkin viime päivinä. Sain loistavan työpaikan, mutta sain sen vain, koska olin ainoa hakija. Jos sitä olisi hakenut kuka tahansa muu, niin hänet olisi valittu. Ei minua siihen haluta, mutta pienellä paikkakunnalla ei ole vaihtoehtoja. Mies on tuossa vain, koska satuimme törmäämään lukiossa. Hän lähtee heti, kun löytää jonkun paremman. Ei hän oikeasti halua olla minun kanssani, mutta onpa nyt vaan kun ei ole ketään muutakaan näköpiirissä. En soita ystävälle kertoakseni, että sain sukan valmiiksi - en halua vaivata, olla haitaksi, pilata toisen iltaa omilla turhanpäiväisillä jutuillani. Eikä se sukkakaan sitäpaitsi niin hieno ole, ystävä tekisi kolmessa tunnissa paljon nätimmän. Ja niin, tietysti olen aivan tolkuttoman surkea äiti. Tyttöriepu ei vain tiedä paremmasta.

Tiedän, että kuulostan harvinaisen epävarmalta teiniltä. Olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan. Ja niin kauan kuin muistan, olen ajatellut, että laihana kaikki olisi paremmin. Jos olisin laiha, osaisin pelata paremmin; hyppäisin korkeammalle, puolustaisin ketterämmin. Jos olisin laiha, mies suorastaan jumaloisi minua eikä päästäisi minua hyppysistään ikinä. Jos olisin laiha, saattaisin jopa nauttia ystävien kanssa saunassa käymisestä tai shoppailusta tai syömisestä sen sijaan, että tahtoisin vain valua viemäriin. Ai minullako taipumusta syömishäiriöön? Kuulostanko siltä?

Minä en todella tiedä miksi olen tällainen. Tai hyvä on, kyllä minä tiedän.

Äitini oli kestolaihdutuskuurilla aina. Minä olin liian lihava, aina. Olin ensimmäisellä laihdutuskuurillani ehkä toisella tai kolmannella luokalla. Sen lisäksi että olin liian lihava, en osannut oikein mitään muutakaan. Millään minun tekemälläni ei ollut arvoa. Piirustukset ja askartelut lensivät roskiin, kun ei niitä kannattanut säästää. Käsitöilleni naurettiin ja sanottiin, että no olet kyllä äitisi geenit perinyt kun ei tuosta mitään tule. Kymppi miinuksesta irtosi kommentti "mikä tuo miinus oikein on". Kotitöistä sai harvoin - jos koskaan - kiitosta, lisävaatimuksia tipahteli päivittäin. Olin liian perinteinen, liian harmaa, liian tylsä, tyhmäkin.

Koulussa minua kiusattiin ihan koko peruskoulun ajan. Minut jätettiin ulkopuolelle, ei kutsuttu synttärijuhliin, hiljennyttiin samantien jos tulin paikalle. Yhden tapauksen muistan erityisen hyvin - yksi tyttö toi minulle pilalle menneen kutsun ystäväjuhliin ja kertoi, ettei olisi halunnut kutsua minua, mutta äiti pakotti. Sanoi, että tässä on nyt tämä, mutta älä tule, kun ei me sinua sinne haluta. Minulle vittuiltiin, minulle naurettiin. Minä haisin, minä olin ruma, minä olin lihava, minä luulin olevani joku vaikka todellisuudessa en ollut yhtään mitään. Musiikki-illassa lauloin liian kovaa ja nolasin koko porukan. Yläasteella lentopallotreeneissä kentän laidalle kokoontui poikia naureskelemaan ja seuraavana päivänä koulussa kysyttiin, että miksi roikun mukana vaikka minulla on surkea kunto ja olen joukkueen huonoin pelaaja. Vielä lukiossa bändin esityksen jälkeen minulle tultiin kertomaan ystävällisesti päin naamaa, että olen paska laulaja.

Oli minulla ystäviäkin, hyviäkin. Minulla oli lentopallo, partio, paljon hyviä hetkiä. Iskä. No, ei kai tuollaista jatkuvaa paskaa olisi jaksanutkaan. Täytyy sanoa, että erityisesti kaksi tyttöä pelastivat elämäni. Minulla oli koko ajan joku, jolle puhua, jonka kanssa nauraa, itkeä, riehua festareilla, olla ensimmäistä kertaa kännissä, valvoa läpi yön, pelata Aliasta, juoda kaakaota villasukat jalassa. Tehdä sitä, mitä kaikki muutkin nuoret tekivät. Sittemmin tiemme ovat eronneet, mutta ihan hiljattain olemme toisen kanssa jutelleet jo. Pyytäneet anteeksi. Tutustuneet vähän uudelleen.

Minulla meni aivan järjettömän kauan tajuta, ettei tuollainen kotikasvatus tai kouluympäristö ole normaalia. Että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka ihan todella arvostavat sitä, mitä sanon tai teen. Että kaikki eivät vihaa itseään eikä minunkaan oikeastaan pitäisi. Siihen vaadittiin yksi kappale miehiä ja yksi kappale anoppeja. Muistan ikuisesti sen uskomattoman hämmennyksen, kun anoppi tuli kotiin ja sanoi: "Oi, olet tyhjentänytkin jo tiskikoneen. Kiitos, olipa kivasti tehty. Miten sinun päiväsi meni?". Joku kiitti minua, ihan arkisesta asiasta, ja kysyi vielä kuulumisia päälle. Ja mikä kummallisinta, oikeasti kuunteli, mitä vastasin. Oli aidosti kiinnostunut siitä, mitä sanoin. Huolehti, että minulla oli pipo päässä ja parilliset lapaset. Teki iltapalaa riideltyäni äidin kanssa ja itkettyäni koko illan, otti minut luokseen asumaan, soitteli kun muutettiin kauas kotoa. Ei varmaan tarvitse kertoa, että anopin vaikea sairaus ja sittemmin kuolema tuntui ja tuntuu edelleen kolmen vuoden jälkeen täysin kohtuuttomalta.

Ja mies, voi mies. Kiitän Luojaa siitä, että kohdalleni on sattunut mies, joka ei käytä kynnysmattoluonnettani hyväkseen - olisin ollut ihanteellinen uhri jollekin narsistipersoonalle. Minulla on mies, joka jaksaa ottaa syliin ja sanoa kerran toisensa jälkeen, että olet paras. Mies, joka on tehnyt ihan järjettömän työn saadakseen minut edes jotenkuten teipattua kasaan, saanut minut hymyilemään, saanut minut uskomaan että kelpaan. Että olen hyvä. Että joku rakastaa minua juuri tällaisena, kaikkine oikkuineni. Ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin olen.

Luulisi, että kaikki on jo edes vähän paremmin. No, ehkä onkin, mutta oikeasti aika vähän. Vihaan edelleen peilikuvaani viitenä päivänä seitsemästä. En pidä itseäni tai tekemisiäni yhtään minään. En ole mielestäni hyvä missään. En osaa pelata, neuloa, laulaa, tehdä töitäni, hoitaa kotia tai kasvattaa lasta. Kaikki muut ovat minua parempia ja ihmiset sietävät minua vain, koska on pakko.

Kyllä minä oikeasti yritän. Yritän sanoa, että katso kuinka hienon sukan neuloin. Pakotan itseni olemaan hiljaa, vaikka tekisi mieli itkeä miehelle että sä pettäisit mua heti kun vaan löytäisit jonkun jonka kanssa hypätä sänkyyn. Hakeudun tilanteisiin, joissa minun pitää olla esillä, laulaa, perustella mielipiteeni ja uskoa itseeni ja kykyihini. Soitan sille ystävälle, vaikka ensimmäisenä tekee mieli sanoa "anteeksi että vaivaan taas, sulla on varmasti parempaakin tekemistä".

Enkä minä aina onnistu. En lähellekään. Viimeiset kaksi päivää olen rypenyt taas niin pohjamudissa kuin vain voi. Miltei purskahtanut itkuun treeneissä ja eteisessä romahtanut ihan kokonaan. Heittänyt sukkapuikot seinään ohjeen virheen takia, ollen varma että vika on vain ja ainoastaan minussa, vetänyt valmiin sukan jalkaan ja miettinyt, että ei tämä ole yhtään niin hieno kuin pitäisi olla. Aloittanut aamuni itkulla, kun paino ei ollut pudonnut. Lopettanut laulamisen kesken biisin, kun kuulostin niin hirveältä. Painanut punaista luuria ennenkuin puhelin on alkanut hälyttämään. Ennen tämän tekstin kirjoittamista itkin, koska en vain jaksa lähteä puntille kahden uuvuttavan työpäivän jälkeen, ja olen varma että minut potkitaan kohta joukkueesta ulos kun en tee kuntoni eteen mitään.

Todellisuus on minulle venyvä käsite. Tiedän, että minulla oli maanantaina vain huono päivä. Tsemppasin kesken treenien, torjuin vaikean lyönnin, puolustin oikeastaan ihan hyvinkin. Sukat ovat oikeasti ihan mieletön saavutus - olen tehnyt palmikoita kerran aiemmin ja nyt tein koko sukan mittaisen ja -levyisen, siistin, tasaisen, virheettömän ristipalmikon. Paino ei ole pudonnut, koska viikon totaalisen treenitauon jälkeiset treenit ja juoksulenkki painavat lihaksia. Äänialani on laaja ja olen kehittynyt äänenkäytössä valtavasti ihan puolen vuoden sisällä. Ystävä ei todellakaan olisi pahastunut soitostani. Minua ei potkita joukkueesta mihinkään ja ylihuomenna on lähtö turnaukseen, joten viikolle ei tulisi tämän päivän puntin jälkeen ainoatakaan vapaapäivää.

Mutta silti epätoivon iskiessä ne tunteet ovat minulle totisinta totta. Minä ihan oikeasti olen mielestäni ruma, lihava, oksettava, huono. Se on minulle sillä hetkellä totta eikä minulle auta puhua järkeä. Ja juuri nyt, kun huonompi hetki on tässä - luin kirjoittamaani ja ajattelin suunnilleen näin: "Pitäisikö pyyhkiä tuo viimeinen lause pois. Minut voidaan potkia siitä joukkueesta. En saa luulla itsestäni liikoja, minut pudotetaan kohta maanpinnalle. Ja se sukka... ei se nyt niin hieno ole. Äänialakaan ei nyt niin laaja ole, äh, pitäiskö tuo koko kappale pyyhkiä pois. Maanantainakaan en kyllä oikeasti puolustanut hyvin.".

Tajuatteko? Minä en ole mielestäni mitään. En kukaan. En minkäänarvoinen. Jos joskus erehdyn kuvittelemaankaan mitään itsestäni, tulen nopeasti toisiin ajatuksiin.

Niin ja se lapsuus ja nuoruus... niin. Löydän itseni usein vähättelemästä kokemuksiani. Meillä on kotona kyllä juotu, mutta ei joka päivä. Minua ei ole koskaan lyöty. Minulla on aina ollut ruokaa, puhtaat vaatteet, lämmin koti, ja kyllä se äitikin minua varmaan rakastaa kaikesta huolimatta. Minulla oli niitä kavereita, harrastuksia, ihan kivaa elämää. Minulle ei ole tapahtunut mitään oikeasti vakavaa - minua ei ole hakattu, minua ei ole raiskattu, minua ei ole kiusattu fyysisesti koskaan, en riutunut luuviuluksi syömishäiriön johdosta - joten en oikeastaan saisi valittaa. Tulen ihan tavallisesta perheestä, teen ihan tavallista työtä, asun ihan tavallisessa talossa. Minulla on perhe, ystäviä, harrastuksia. Elämäni on kaikinpuolin normaalia, ilman mitään ihmeellisiä poikkeamia. Ajattelen kaikesta tästä ihan samalla tavalla kuin kaikesta muustakin: ei tämä nyt mitään, ei tässä ole mitään kummallista, tyhmää kirjoittaa kokonainen blogipostaus tällaisesta.

Että sellaista.

Miten tällainen postaus lopetetaan?

5 kommenttia:

  1. Meitä on sitten kaksikin, samanlaisen lapsuuden ja nuoruuden nähnyttä ja niistä selvinnyttä?! Voi että Ida-Mari, tiiätkö, sä annat nyt sitten sun omalle lapsellesi sen kaiken parempana! Koska vain sinä voit tietää, miten pieleen voi varhaisvuodet tuossa mielessä mennä, vain sinä voit myös tietää, miten helposti sen voi tehdä paremmin, oikeammin. Ja kun näet, miten ihana, onnellinen sun lapsi on, tiedät myös sen totuudenkin: et oikeasti ole vastenmielinen, huono. Olet ihana, rakastettava.

    Ei niistä tietenkään oikeasti koskaan eroon pääse, menneisyyden kokemukset ovat aina osa meitä. Mutta se tavallinenhan on juuri hyvä. Suren anoppiasi kanssasi, onneksi sinulla on nämä lähimmät. Keskity vain siihen, mitä heiltä saat: he tuntevat sinut parhaiten, ja silti rakastavat. Luota ja nojaa siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kun vaan osaisi antaa lapselle sen onnellisen, ihanan lapsuuden ja ennenkaikkea tukea ja olla läsnä vielä kauan sen jälkeenkin... mutta aion kyllä onnistua. :)

      Kiitos kommentista.<3 Näihin on vaikea mitään vastata.

      Poista
  2. Halusin vastata, koska itselläni on taipumusta samanlaiseen ajatteluun ja ajatusloukkuihin ajautumiseen. Itselläni on myös silloin tällöin näitä low-päiviä, jolloin ajattelen olevani täysin arvoton ja tarpeeton. Yleensä nämä korostuvat elämän kriisivaiheissa...

    Pari psyykkausvinkkiä. Kaikkein tärkein muutos ajattelussa taisi itselläni tapahtua silloin, kun oikeasti sisäistin, että vastuu mun omasta onnellisuudesta on minulla itselläni - ei kellään muulla. Kukaan ei ole mulle velkaa mitään tässä maailmassa, enkä minä en ole kellekään velkaa mitään. Näin ollen en voi olla uhri. Tuli ihminen sitten mistä olosuhteista tahansa, on hänen oma vastuunsa tehdä itsensä onnelliseksi. Meillä on aina mahdollisuus valita, miten reagoimme tapahtumiin ja sitä oikeutta ei kukaan voi meiltä viedä pois. Itse on löydettävä itselleen ja elämälleen merkitys ja tarkoitus ja arvo riippumatta ympäristöstä.

    Lisäksi, jos joku asia elämässä mättää, se on muutettava itse. Jos on asioita tai ihmisiä, jotka tuovat negatiivista energiaa, ne on eliminoitava. Täytyy olla itsekäs. Täytyy antaa anteeksi muille ja itselleen. Jos joku pettää luottamuksen, pärjäät silti.

    Toinen juttu, en tiedä ootko tutustunut vetovoiman lakiin tai neurolingvistiseen ohjelmointiin :), mutta oon todennut ne toimiviksi metodeiksi. Pähkinänkuoressa: Meistä tulee, mitä ajattelemme. Ihan jo sekin, että joka päivä tietoisesti käy läpi asioita, joista on kiitollinen ja joita haluaa lisää, muutaa alitajuntaa ja auttaa tekemään parempia valintoja. Tee vaikka pinterestiin inspiraatio-taulu mihin liimaat itseäsi inspiroivia kuvia ja tekstejä. Kun huono olo iskee, palaa taululle ja koita keskittyä kuviin. "Like attracts like", eli ajatukset on kuin magneetti, jotka vetää samankaltaisia asioita puoleensa. Negatiivinen kierre pitää rikkoa ja ohjelmoida itsensä uudelle taajuudelle :)

    Toinen juttu, että mieliala on tosi pitkälti yhteydessä fyysiseen hyvinvointiin. Kun syö hyvin, nukkuu hyvin, välttää stressiä ja liikkuu tarpeeksi, eikä juo viinaa (!!), niin näitä low-hetkiä tulee huomattavasti harvemmin. Välillä niitä aina kuitenkin tulee, ja sillon pitää vaan koittaa ulkoistaa itsensä niistä ja ajatella vaan että joo, nyt on taas aivokemiat pois kohdiltaan, juonpa vähän teetä ja nukun sen ohi :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi!

      Olen huomannu ihan saman muuten, että stressi laukaisee näitä ajatuksia aina. Nyt meillä on ollut paljon rahahuolia, joka heijastuu välittömästi myös muuhun elämään. Ja tuo mitä sanoit liikkumisesta ja hyvin syömisestä, pitää myös paikkansa mun kohdalla. Viinaa en oo koskaan juonut niin paljon että olisin sen vaikutuksia asiaan huomannut, mutta voin kyllä todellakin uskoa että myös se vaikuttaa.

      Pinterest ja inspiraatiotaulu on hyvä idea, kiitos siitä. :) Pitää ottaa käyttöön.

      Poista

Kiitos kommentistasi, arvostan sitä! :)